Loma, jona ei tapahtunut yhtään mitään

Ensimmäisen lomaviikon ahdistuksen jälkeen elämä alkoi voittaa. Ja arvaatteko mikä on sen voittamisen salaisuus? Loma, jona ei tapahtunut yhtään mitään. Eli siis se, että olemme olleet samassa paikassa koko loman. Olen käynyt Helsingissä heinäkuussa kaksi kertaa, enkä ole kaivannut kotiin.

Ei ole ollut stressiä aikatauluista, kilometreistä tai siitä, ehtiikö nähdä kaiken sen, mitä haluaa nähdä. Ohjelmassa on ollut vähän pihan siistimistä, radion kuuntelua, puuhommia, tiskaushommia, istumista laiturilla, suppailua, vähän joogailua ja meditoimista, hengailua sukulaisten kanssa ja välillä lenkkeilyä ja vähän kehonpainojumppaa. Ei ole ollut pakko tehdä mitään. Touhua toki riittää, koska arkisten askareiden tekeminen vie aikaa. Esimerkiksi tiskaaminen: Ensin on haettava tiskivesi kaivosta, lämmitettävä se, tiskattava, haettava huuhteluvesi. Juomavedenhakumatka veneellä vie 25 minuuttia suuntaansa. Kauppaankaan ei tule lähdettyä ennen kuin on ihan pakko.

En muista, milloin loma olisi ollut oikeasti tällaista lepäilyn ja arkisen puuhastelun suloista sekamelskaa. Useimmiten lomalle on tullut kasattua kovasti tekemistä ja varsinkin, jos on lähtenyt ulkomaille reissuun on pitänyt tehokkaasti nähdä ja kokea erilaisia asioita. Sekin on hyvä, mutta tänä vuonna en olisi edes jaksanut sellaista.

Ensimmäiset 1,5 viikkoa olin ihan kanttuvei. Seuraavalla viikolla aloin huomata jo elpymistä ja nyt kolmannen lomaviikon alun kunniaksi heräsin aamulla täynnä energiaa ja olin jo siivonnut saunan ennen kuin nuohooja saapui paikalle puoli kymmeneltä. Tuntuu ihanalta olla voimissaan. Jo viime viikolla aloin huomata sen, miten huono yhteys itselläni on ollut itseeni koko kevään. En ollut ollut yhteydessä häneen, joka katsoo maailmaa silmieni kautta. Ja jos ei ole läsnä itselleen, ei voi olla sitä muillekaan. Nyt tilanne on alkanut korjaantua. Tunnen itseni itsekseni. Enkä todella halua enää palata aiempaan oravanpyörään, jonka vauhti tuntuu vain kiihtyvän ajan kanssa, vaikka vielä on iso kysymysmerkki, miten voin siltä livahtaa, edes osittain. En halua hukata itseäni tekemiseen ja suorittamiseen. Elämä on liian kallis tuhlattavaksi epäolennaiseen.

Viimeistä lomaviikkoa viedään, mutta olen lakannut järkeilemästä asioita. Nyt on aika hiljentyä kuuntelemaan omaa intuitiota. Kyllä ne vastaukset nousevat sieltä aikaan, elleivät jo ole olemassa. Itselläni asiat kun ovat useimmiten menneet niin, että vastaus on kyllä ollut tiedossa, mutta kestää aina aikansa, ennen kuin suostun kuuntelemaan sitä. Pelko on jännä juttu. Toivottavasti se irrottaa otteensa minusta tälläkin kertaa.

Tällaiseen törmäsin päivänä eräänä Instagramissa ja poimin sen talteen:

Your new life is going to cost you your old one.

Niin se menee, mutta usein se, mikä tulee, on parempaa kuin se, mikä on ollut. Mitä sitten koskaan onkaan.

Mukavaa heinäkuun viimeistä viikkoa!

Jenny

Tule Instagramiin!