Ohjatun juoksumatkan plussat

Ohjatun juoksumatkan plussat (ja yksi pieni miinus) tuleva tässä, ollos hyvä! Heinäkuussa on tullut fiilisteltyä Alppimentorien ja alppijoukkueemme kanssa tehtyä Tour du Mont Blancia. Kovasti on mielessä jokin vastaava juoksuretki ensi kesälle. Kirjoitan vielä myöhemmin postauksen siitä, mitä reissu tuli kokonaisuudessaan (kevään treenit ja ohjaus reissussa, lennot, tarvikkeet, majoitukset) maksamaan, mutta nyt kun on kaikki tarvittavat välineet hankittu aina silkkimakuupussista gaitereihin ja retkipyyhkeestä kuivapussukoihin, olisi suorastaan typerää lopettaa juoksuretkeily tähän.

Ei tarvitse olla yltiösosiaalinen osallistuakseen

Itse olen tosi sosiaalinen ihminen ja juoksen usein erilaisissa kokoonpanoissa. Juoksu onkin siitä ihan mahtava laji, että se yhdistää kaikenlaisia ihmisiä keskenään. Meidänkin alppijoukkueemme koostui eri kuntoisista, eri ammateissa työskentelevistä ja eri-ikäisistä ihmisistä, mutta se nimen omaan oli mahtavaa ja olin tosi onnellinen siitä, että sain jakaa tuon hienon kokemuksen juuri tuossa porukassa. Puolisoni mösjöö taas juoksee omien sanojensa mukaan ”kaikista mieluiten yksin metsässä”. Silti hän innostui lähtemään mukaan ja pärjäsi porukassa ihan yhtä hyvin kuin kuka tahansa muukin, vaikka ei ole ihan puheliaimmasta päästä.

Meidän jengi! Kuva: Alppimentorit

Ohjatun juoksumatkan plussat:

  1. Ohjattu juoksumatka on helppo tapa juosta ulkomailla tai muuten uudessa ympäristössä. Ei tarvitse huolehtia siitä, onko oikealla reitillä. Ei tarvitse katsoa karttaa tai tutkia kännykästä, missä hitossa sitä onkaan. Ei tarvitse pelätä eksymistä tai sitä, että joutuu jonnekin hukkaan. Oli upeaa edetä porukassa ilman, että tarvitsi ajatella mitään noista edellä mainituista. Sitä tosin keskittyi niin paljon etenemiseen, etten koko neljän päivän reissun aikana miettinyt myöskään mitään työ- tai kotiasioita.
  2. Oppii asioita, joita yksin ei huomaisi. Konkareilta oppii hurjasti uusista maisemista kaikenlaista tietoa, mikä saattaisi itsenäisesti jäädä ymmärtämättä tai huomaamatta. Itsenikaltaisen aloittelevan juoksumatkailijan on huomattavasti helpompaa tehdä myös jokin lyhyt päiväjuoksuretki jossain ulkomailla sitten, kun on juossut useamman päivän ryhmässä ja oppinut tapoja ja käytäntöjä siitä, mitä kannattaa olla mukana ja miten esimerkiksi vuoristomajoissa toimitaan.
  3. Toisilta saa tsemppiä silloin, kun tuntuu, ettei juoksu enää kulje. Silloin kun tuntuu, että ei jaksa enää, ryhmästä löytyy aina joku tsemppaamaan, joko porukan vetäjä tai muu kanssajuoksija. Eräs ihana sanoi minulle useaan otteeseen, että mutka kerrallaan, kun tuntui, että ei jaksa enää nousta yhtään metriä ylöspäin. Ryhmä luo myös positiivista painetta siihen, että mahdollisesti ylittää itsensä ja tekee suorituksia, joita ei itsenäisesti välttämättä saavuttaisi, vaikka niihin pystyisikin. On helpompi uskoa itseensä silloin, kun näkee, että muutkin pystyvät johonkin. Mont Blancin -reissu lisäsi hurjasti itseluottamusta juoksun, oman kunnon ja jaksamisen suhteen.
  4. Huumori on reissun suola ja sokeri. Meillä oli paikoin aivan ratkiriemukasta Mont Blancia kiertäessämme. Kun etenimme poluilla letkassa, varoitimme toisiamme nopeammasta kulkijasta huutamalla, että oikea juoksija tulee. Kyllä nauratti katketakseen kun muistaakseni kolmantena päivänä eräs isä oli kahden pienen lapsensa kanssa eräällä polulla. Lapset siinä juoksentelivat ees taas, kun oma askel ei ollut enää ihan yhtä keveä. Joku ryhmästämme sitten huusi, että oikea juoksija tulee, ja eräs ryhmäläisemme totesi, että ei ollut ensin nähnyt ketään, mutta kun tiputti katsettaan metrin alaspäin niin sieltä se kuusi-seitsenvuotias lapsi pyyhälsi kipittäen. Oikea juoksija -läppä sai myös jatkoa: auto tulee, traktori tulee, heinäkuorma tulee, vuorikauris tulee, marmotti tulee. Ja aina nauratti.
  5. Kokemusten jakaminen. Vaikka jokainen suhtautuu näkemäänsä ja kokemaansa eri tavalla, on kokemusten jakaminen jo matkan päällä ihan mahtavaa. Itsekin menin hyvällä tavalla ihan kananlihalle viimeisenä aamuna, kun teimme kovaa nousua paikoin nelivetona ja kanssajuoksijani fiilisteli kyyneleet silmissä,  miten upeaa on saada olla osa maailmankaikkeutta ja miten hyvä energia tuossa paikassa oli. Etukäteen mietin, alkavatko muut ihmiset ärsyttää, mutta näin ei ainakaan itselleni käynyt.
  6. Nallekarkit jakoon. Itse sain parilta juoksukaverilta suolatabletteja, kolmannelta korvatulpat. Jos joltain puuttui jotain tai jokin loppui kokonaan, reissun päällä jeesattiin toisia parhaan mukaan. Se mikä on mun, on myös sun, toimi ja tuntui hyvältä.
  7. Lajista oppii lisää. Muita tarkkailemalla ja myös keskusteluista muiden kanssa sai paljon esimerkiksi tekniikkaan ja treenaamiseen liittyviä vinkkejä. Itse olen vielä kohtuullisen surkea polkujen jyrkähköissä teknisissä alamäissä, mutta opin todella paljon lisää ihan vain katselemalla konkarien etenemistä ja matkimalla heitä. Oli upeaa huomata myös oma kehitys nimenomaan niissä paikoissa, jotka eivät ole omia vahvuuksia. Vielä.

Olin iloinen, että reissussa olivat juuri me! Kuva: Alppimentorit

Ja se juoksumatkan pikku miinus

Ihan varmasti osallistun vastaavalle reissulle vielä uudestaankin. Lämmin suositus alppimentoreille ja yleensäkin ohjatuille juoksumatkoille ja -leireille. Pitkään mietin sitä, oliko reissussa mitään negatiivista, niin keksin vain sen, että joskus ärsytti se, että tauot olivat niin lyhyitä eikä useimmiten aikaa fiilistelyyn oikein jäänyt. Mutta nopeat kolat -sanonta pääosin nauratti reissussa ja naurattaa nytkin. Ne omat fiilistelyreissut ovat sitten asia erikseen.

Jenny

INSTAGRAMISSA

FACEBOOKISSA

P.s. Sydän tuohon alas on tullut jäädäkseen. Saa painaa, kiitos <3

Kateus ja tyytymättömyys – kesän vitsaukset

Vatsa pisti kesäsyömisille stopin

Ajatukseni eivät vieneet kohti sitä arkea, jota halusin elää

Valitse innostua – arki muuttuu iloisemmaksi

Sullahan ei oo mikään juoksijan kroppa