Onnellisen viikon resepti

Illalla seurasin, kun keskimmäiseni teki kuperkeikkoja rahin yli ja pikkusisko, pian 10 kk, istui risti-istunnassa lattialla, killitti siskoaan suurin silmin ja taputti. Hyvin ymmärsi pikkuinen, että tapahtui jotain suurta ja ihmeellistä, joka ansaitsi aplodit! Elämä tuntui hyvin harmoniselta. Toisten iloa katsoessa tunsin pienen piston omatunnossani, ja yhtäkkiä eilinen väsymyksestä johtunut kiukutteluni tuntui todella typerältä. Minua alkoi hihityttää oma lapsellisuuteni. Olisin voinut toimia toisin, mutta otin itseeni, käsitin jotain väärin ja ärsyynnyin, vaikka parempi olisi ollut vain tarkkailla asioita vaikka sitten ikään kuin itsensä ulkopuolistaen, miten NLP-kurssia käyvä ystäväiseni Laurakin puhelinneuvoi minua tänään. Mutta ei, minun oli pakko hieman moralisoida ja arvostella, är-syt-tä-vä mi-nä.

Jostain lukuisista kirjoistani luin, että Kaikkia henkisiä edistysaskeleita edeltää jokin vastoinkäyminen. Ei kai sitä liian helpolla ole hyvä päästäkään. Joskus sitä vain toivoisi, että pystyisi hallitsemaan tunteitaan ronskimmalla kädellä. Että joskus osaisi olla vaiti ja vain hymistä. Mutta, kuten Elisa kommentoi pari postausta sitten, itsensä muuttaminen on vaikeinta. Hyvä uutinen: Vaikka takapakkia tulee, itsensä muuttaminen on kuitenkin täysin mahdollista.

Ensi viikolla otankin sitten lempeämmän näkökulman kaikkeen ja kaikkiin. Iltasaduksi aion lukea pientä Tiimarin vihkoani, jonne olen kirjannut tällaisen litanian:

Hankkiudun eroon pessimistisyydestä, kielteisyydestä, arvostelusta, valittamisesta, juoruilusta, kyynisyydestä, paheksumisesta ja omien tai toisten vikojen etsimisestä.

Korvaan epätoivotut asiat myönteisyydellä, lempeydellä, rakkaudella, hyväksynnällä, ystävällisyydellä ja rauhalla.

Siinäpä se, onnellisen viikon resepti.

Kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja... Mutta onneksi tunnelin päässä on aina valoa.