Se, mihin keho pystyy, on ulkonäköä tärkeämpää

Kun minua kysyttiin malliksi erään perinteikkään suomalaisyrityksen videoon ja kuviin, innostuin heti. Kun myöhemmin katselin minulle lähetettyjä preferenssikuvia siitä, millaista fiilistä otoksiin ollaan hakemassa, ihailin inspiroivaa ja kaunista tunnelmaa. Samalla toki ymmärsin sen, että itsestäni ei prefekuvien mallin näköistä saa tekemälläkään, mutta se ei häirinnyt minua. Sen sijaan fiilistelin innoissani sitä, että kohta minustakin otettaisiin yhtä raikasta matskua.

Sen sijaan, että olisin alkanut verrata itseäni ilmeisesti ammattimalliin ja ahdistunut ulkomuodostani tai kehoni epäkohdista, ymmärsin kelpaavani paitsi kyseisen yrityksen videojulkaisuun ja kuviin, ennen kaikkea myös itselleni tällaisena kuin olen nyt. Tietenkään en ollut osannut nähdä itseäni mainosvideossa, mutta yhtä kaikki suostuminen pyyntöön ja sen herättämät myönteiset ajatukset itsestäni vahvistivat sitä, että oikeasti minulla on hyvä olla tässä ja nyt myös fyysisesti ja kehollisesti.

Kuva: Timo Turkka

Jos olisin ollut epävarma ulkomuodostani ja siitä, miltä mahdan näyttää, luultavasti koko homma olisi tyssännyt siihen. Samalla harmittelin, miten monia asioita on tullutkaan torpattua aikoinaan siksi, että olen kärsinyt jostain ulkomuotooni liittyvästä epävarmuudesta. Että olen kuvitellut olevan liian sitä ja tätä, olen luullut, etten kelpaa ja ennen kaikkea en ole kelvannut itselleni, mikä on noista kolmesta se surullisin vaihtoehto. Toivottavasti ei kuulosta tutulta, vaikka ehkä kuulostaakin!

Lueskelin vanhoja blogipostauksiani siitä, mitä olen kirjoittanut kehostani ja itseni hyväksymisestä sellaisena kuin olen. En tiedä, onko myös ikä (40) tehnyt tehtävänsä, sillä vaikka tällä hetkellä olen vielä joidenkin kilojen päässä omasta aikuisikäni sporttisesta normaalipainosta, paino kiinnostaa minua nykyään sen verran, että astahdan vaa’alle ehkä kerran kuussa. Painonpudotuksen jälkeen löysää on yhä esimerkiksi keskivartalossa, mutta silläkään ei ole tuon taivaallista merkitystä. En tiedä, saanko koskaan enää sellaista ampiaisvyötäröä kuin joskus ennen, mutta sen tiedän, ettei ainakaan tyytyväisyyteni, onnellisuuteni tai rohkeuteni ole kiinni niistä kummastakaan, ei kiloista eikä ampiaisvyötäröstä. Sitä paitsi vyötäröllä roikkuva ylimääräinen on mahdollista halutessaan kadottaa korkeavyötäröisiin treenitrikoihin tai väljän villapuseron alle. Korostan sanaa halutessaan! Aina ei edes huvita, jaksa tai kiinnosta.

Vaikka elämme hyvin ulkonäkökeskeisessä maailmassa, voi sielläkin löytää paikkansa ja saada rauhan, ilman että tarvitsee enää stressata saati vertailla itseään jatkuvasti muihin. Paljon puhutaan kehopositiivisuudesta, mikä on hyvä asia. Itse näen sen niin, että kehopositiivisesti ajatteleva ihminen hyväksyy itsensä, mutta jos hän haluaa muuttaa itsessään jotain, hän tekee sen (ilman itseinhoa). Se, että hyväksyy itsensä, ei tarkoita, että jämähtää paikalleen loppuelämäksi. Se tarkoittaa sitä, että on sujut nykyhetken kanssa, mutta jos haluaa jotain muuta, on valmis tekemään töitä sen eteen.

Itsetunnolla on varmasti tekemistä myös tuolla rauhan löytämisellä itsensä ja kroppansa kanssa, mutta nykyään itselleni on paljon tärkeämpää se, mihin kehoni pystyy kuin miltä se näyttää. Ollessani 1,5 vuotta sitten melkein 20 kiloa nykyistä painavampi, en silloinkaan inhonnut itseäni tai vihannut ylimääräisiä kiloja. Enää. Mutta siinä vaiheessa olinkin kulkenut pitkän tien itseni hyväksymiseen, joka kulki kyllä pääkopan kautta kroppaani. En todellakaan aina ole ollut yhtä kypsä kehoani kohtaan kuin nykyään, mutta elämänmuutokseni alussa olin sitä jo. Toki ymmärsin sen, että pienikin ylipaino voi olla terveysriski ja ennen kaikkea halusin takaisin sen energisyyden, joka minulla oli aiemmin ollut, osittain varmasti normaalipainonkin ansiosta. Uskon siihen, että kohdallani painonpudotus onnistui siksi, koska en rankaissut itseäni, tai puhunut itselleni negatiivisesti, vaan olin tyytyväinen itseeni myös sen parinkymmenen liikakilon kanssa.

Olenkin onnellinen siitä, että olen oppinut arvostamaan kehoani ja sen sijaan, että pohtisin kovin paljon sitä, miltä näytän, pohdin sitä, mihin minusta ja kropastani on. Arvostan suuresti kehoni toimintakykyä arkisissa asioissa, mutta arvostan suuresti myös kroppani jaksamista urheillessa. Vaikka tällä hetkellä en ole enää puoliksikaan niin voimakas kuin aktiivisena liikunnanohjaaja-aikanani, en todellakaan pidä itsestäänselvyytenä esimerkiksi sitä, että jaksan juosta vaikkapa 30 kilometriä rauhallisesti tai viisi kilometriä nopeasti. On myös mahtava nähdä se, miten se entinen voima alkaa palautua kehoon, kun vain harjoittelee. Keho kyllä muistaa!

Vaikka kaikki eivät pysty vaikka juuri juoksemaan, useimmat pystyvät kuitenkin johonkin liikunnalliseen. Sen sijaan, että ajattelee, että pitää raahautua salille, lenkille, sulkapalloilemaan tai uimaan, pitäisi ajatella, että saa mennä.  Sen sijaan, että kiroaa kroppaansa ja puristelee selluliittejaan tai läskejään, kannattaa olla kiitollinen siitä, mitä oma keho on pystynyt elämässä tekemään ja mitä se pystyy yhä tekemään.

Kerron lisää, kunhan pätkä ja kuvat on filmattu!

Mitä sulle kuuluu?

Jenny

*Instagramissa*