Syödään(kö) yhdessä?

Syödäänkö teillä yhdessä? Viime aikoina olen miettinyt sitä, miten vaikeaa on saada perhe kasaan syömään yhdessä. Tämä siis ei ole perheen vika, vaan jokaisella nyt vain sattuu olemaan aika aktiivinen elämä ja paljon tekemistä. Jos omat treenit jäävät iltaan, sekin vaikuttaa siihen, mitä ja milloin voin itse syödä. Ruokailuissa näkyy se, millaisia asenteita meillä on ja mitä arvostamme. Kertooko tämä muuten siitä, että arvostan liikkumista enemmän kuin yhteistä aikaa perheen kanssa? Hm. Kuitenkin liikunta lisää jaksamista ja olen parempi versio itsestäni myös perheen kanssa.

Brunssi on hyvä tapa saada koko perhe syömään yhtä aikaa!

Omassa lapsuudessani iltaruoka syötiin joka päivä niin, että koko perhe oli paikalla. Jos silloin se keskeytti leikit ja tekemiset ja tuntui joskus ärsyttävältä, arvostan sitä ja ruoan valmistanutta äitiäni nyt aikuisena suuresti. Siihen haluan pyrkiä nyt itsekin edes pari kertaa viikossa. Tutkimusten mukaan niissä perheissä voidaan paremmin, joissa myös ruokahetket ovat yhteisiä. Kuitenkin vain joka toinen suomalaisperhe syö päivittäin yhdessä.

En tee omista ruokailuista numeroa

Omien ruokailutapojen ja ihan konkreettisestikin syömäni ruoan viime aikaisista muutoksista pyrin esimerkiksi kuusivuotiaalle kertomaan järkevästi jos hän kiinnittää syömisiini huomiota, mutta en silti halua tehdä asiasta numeroa. Toki lapsi hyvinkin ymmärtää, että hedelmät ovat terveellisempiä kuin pulla kahvin kanssa ja vihanneksia kannattaa syödä ranskalaisten perunoiden sijaan, mutta on kuitenkin meidän vanhempien tehtävä varmistaa, että lapsi saa myös kotona terveellistä ruokaa. Siis ilman mahtipontista paasausta siitä, mikä on hyvä, mikä huono. Tässäkin asiassa uskon eniten oman esimerkin voimaan. Tee itse niin, kuten haluat lapsenkin tekevän.

Pari viikkoa sitten piipahdin Arlan tilaisuudessa, jossa lanseerattiin uudet Arla Luonto + -makuviilit. Tilaisuudessa oli puhumassa lastenpsykiatri, pari-ja perhepsykoterapeutti Janna Rantala, jolla oli hyviä pointteja lasten syömiseen liittyen.

Kuvassa normiaamupalani. Tykkään sitä syödessäni fiilistellä ruokaohjeita, viikonloppuisin, kun on aikaa. Kirja saatu kustantajalta.

Arvosta omaa kehoasi lapsen kuullen

Itse pyrin välttämään sitä, että arvostelisin omaa kehoani lasteni kuullen tai ylipäänsä ollenkaan. En voi sanoa, etten koskaan olisi tehnyt niin, mutta ainakaan nykyään en tee niin. Sen sijaan pyrin antamaan lapsilleni esimerkkiä liikunnallisesta ja terveellisesti ruokailevasta tyytyväisestä aikuisesta, joka toki herkuttelee silloin tällöin.

Rakastan ruokaa, mutta erityisesti nyt, kun olen alkanut enemmän tarkkailla, mitä syön, kiinnitän huomiota myös esimerkiksi proteiinien määrään. Teen sen siksi, että tavoitteenani on lisätä lihasmassaa ja kiinteytyä, mutta myös siksi, että olen huomannut proteiinin pitävän minut kylläisenä pidemmän aikaa. Rantala totesi tilaisuudessa, että lasten ei pitäisi syödä protskua tai hiilareita eikä kaloreista saa toden totta puhua. Lapset syövät makuja ja värejä.

Laihdutus on asia, josta lapselle ei pitäisi koskaan puhua, mielestäni terveellisestä painonhallinnasta voi kyllä mainita, jos se lasta kiinnostaa. Tiedän itsekin tyyppejä, jotka jatkuvasti huokailevat laihduttavansa, siis huokailevat niin myös lastensa edessä. Ihan kauheaa on, jos omia vatsamakkaroitaan puristelee kesken ruokailun tai puhuu jatkuvasti ja syyllistäen laihduttamisesta myös ruokapöydässä. Aika helposti noin toimiessaan saa lapsen pelkäämään ruokaa, syömistä ja lihomista eikä sillä voi olla kuin huonoja seurauksia. Rantala totesikin viisaasti sen, mistä olen tismalleen samaa mieltä. Omia ruoka-ahdistuksia tai jopa omilta vanhemmilta perittyjä ruoka-asenteita ei saa tuoda omaan ruokapöytään. Kannattaa arvostaa omaa kehoa ja nauttia ruoasta, se toimii parhaiten!

Lapsi saa opetella kylläisyyden tunnetta

Jos oma lapseni vielä taaperona söi kaikkea, on nirsoiluvaihe välillä päällä. Useimmiten hän kuitenkin maistaa kaikkea ja välillä syökin, vaikka ruoka ei ollutkaan niin omaan makuun, kuten hän tapaa sanoa. Rantala totesi, ettei lasta saa pakottaa maistamaan, sillä on tärkeää, että lapsen luottamus vanhempaan säilyy. En nyt sano, että olisin koskaan tosissani pakottanut, mutta olen kyllä pyytänyt lapsia useasti maistamaan ruokaa, josta he eivät innostu. Meillä mielellään maistetaan kaikkea ja jos siitä ei pidetä, se saa jäädä siihen.

Tuputtamisesta tuli muuten myös hyvä esimerkki, miksi sitä ei kannata tehdä. Eli jos lapsi on jo kylläinen ja lautasella on vielä ruokaa, tuputtamisen sijaan lapsen pitäisi antaa opetella kylläisyyden säätelyä. Sehän on monilta aikuisiltakin hukassa, kun ruokaa syödään enemmän kuin tarvis eikä enää oikein edes tunnisteta, miltä nälkä tuntuu, kun jotain mussutetaan liki jatkuvasti. Myös aikuisen kannattaa syödessään tarkkailla fiiliksiään ja tunnustella, miltä itsestä tuntuu. Pääkoppa tajuaa muistaakseni vasta parikymmen minuutin jälkeen ruokailun aloittamisesta, että vatsa on täynnä.

Herääkö ajatuksia? Miten teillä syödään? Itse otan nyt tavoitteeksi panostaa noihin perheen yhteisiin ruokailuhetkiin. Toivottavasti onnistun!