Hyvä elämä

Uskallatko tuntea, mitä tunnet?

Uskallatko tuntea, mitä tunnet? Itse otin riskin vuosia sitten ja aloin tutustua tunteisiini. Se on matka, joka ei lopu koskaan, mutta joka on muuttanut minua paljon.

En ole koskaan tosin oikein ollut sitä tyyppiä, joka hirveästi patoaa tunteitaan sisälleen, yrittää tukahduttaa niitä tai lakaisee maton alle. Enemmänkin ajattelin nuorempana syntyneeni väärään maahan, olisin mielestäni kuulunut Italiaan temperamenttini kanssa. Otin ilon ilona, surun suruna ja joskus kiivastuin, mutta en ollut kiinnostunut tunteistani. Kun elin vaikeaa elämänvaihetta ja olin jaksamiseni äärirajoilla ja stressitasot olivat huikeat, purkautui paha olo myös raivoamalla ja riitelemällä. Nyt kun mietin, en muista, milloin olisin viimeksi edes huutanut tai raivostunut, sellainen ei ole vuosiin ollut enää osa minua.

Yksi parhaista jutuista olikin se, kun käsitin, ettei tunteen kokemisella ole mitään tekemistä sen esille tuomisen kanssa. Negatiivisia tunteita saa ja pitääkin kokea, koska kaikki ei ole aina yhtä ruusunpunaa ja popparia. Silti niitä negatiivisia tunteita ei tarvitse tuoda esiin, vaikka esimerkiksi viha voi olla joskus eteenpäin potkiva ja jopa parantava tunne, kunhan sillä ei satuta ketään. Mutta sitäkin voi käyttää hyväkseen paremmin tavoin ja purkaa vaikka urheilemalla. Itse sain vihasta aikanaan joskus voimaa juosta lenkkiä ihan sairaan kovaa vauhtia.

Kuva: Timo Turkka Photography

Jokainen kokee negatiivisia tunteita

En jaksa lakata ihmettelemästä sitä, että välillä ajatellaan, että jos ihminen on iloinen ja pääosin plussan puolella, hän ei kokisi koskaan mitään negatiivisia tunteita. Eihän sellaista ihmistä olekaan, ellei sitten ole kaikin puolin täysin tunnoton. Kaikki tunteet kuuluvat elämään. Olen kulkenut pitkän tien, jotta olen oppinut käsittelemään negatiivisia tunteitani tai paremminkin antanut niiden olla ja hiipua. Runoilija Robert Bly on sanonut, että vietämme elämämme ensimmäiset vuosikymmenet reppua täyttäen, ja loppuelämämme yritämme saada kaiken sen takaisin, mitä reppuun olemme kätkeneet. Ihan hemmetin hyvin sanottu! Tulkitsen tuon nimittäin itse niin, että yritämme ensin piilotella kaikkea mahdollista, ja sitten haluamme alkaa tutustua kaikkeen siihen, mitä olemme piilottaneet. Vaikka itse en ole piilotellutkaan, en ollut tunteistani yhtään kiinnostunut.

Olin myös erinomainen tunteiden projisoinnissa. En välttämättä halunnut kiinnittää huomiota omiin heikkouksiini, siis niihin puoliin itsessäni, jollainen en olisi halunnut olla. Käytännössä se tarkoittaa tätä: En pysty myöntämään itselleni miltä minusta nyt tuntuu, joten nyt minä kuvittelen, että sinusta tuntuu siltä. Eli: Olen vihainen jostain typerästä pikku syystä, mutta en voi myöntää sitä itselleni, joten ajattelen, että sinä olet vihainen. Sehän on selvä, että tuollaisesta syntyy väärinkäsitys jos toinenkin.

Yksi parhaista jutuista, joita aikanaan tajusin tehdä hyvinvointini eteen, oli alkaa tutustua tunteisiini. Tavallaan se oli pakkotilanne, koska olin elänyt niin vaikeassa tilanteessa, yrittänyt kaikin tavoin miellyttää ja kannatella kulisseja, etten kolmekymppisenä enää tiennyt, kuka edes olin. Toki tunteisiin tutustuminen on itsensä kanssa työskentelyä, jossa ei valmistu koskaan, mutta olen enemmän kuin onnellinen siitä, että siihen ryhdyin. Toki nykyään en enää niin orjallisesti muista tarkkailla tunteitani kuin alussa, kun tahdoin alkaa voida paremmin ja tutustua itseeni, mutta uskon, että viimeisten 9 vuoden varrella tekemäni tunnetyö on kantanut hedelmää. Toki moni muukin asia on muuttunut viime vuosina niin elämässäni, käytöksessäni, tavoissani elää ja olla ja ihmisestä voi kai sanoa, että kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Imuroitko toisen tunteita?

Olin ennen hyvin lahjakas imuroimaan muiden tunteita itseeni, mikä ei todellakaan ollut aina hyvä asia, erityisesti jos kyse oli jostain negatiivisesta. Nykyään ymmärrän paremmin sen, että jos joku vaikka räjähtää läsnäollessani, lähettää inhottavan meilin tai on muuten vain epäystävällinen, sen ei tarvitse vaikuttaa minuun eikä minun tarvitse ottaa vastuuta sen toisen ihmisen tunteista. Toki monesti toisen epäasiallisesta käytöksestä saattaa pahoittaa mielensä, mutta itseäni on auttanut se, kun olen oppinut, tosin hitaasti mutta varmasti, ulkoistamaan toisen tunteet itsestäni. Se, mitä joku toinen tuntee ja millä tavalla sen koskaan sitten tuokaan esille, sillä ei välttämättä ole mitään tekemistä minun kanssani eivätkä ne ole minun tunteitani.

Kun tiedostaa ja ymmärtää, mitä tuntee, elämä on paljon helpompaa. Silloin ei myöskään tarvitse antaa niiden omien tunteiden tai muiden ihmisten pompotella itseä tunnetilasta toiseen kuin räsynukkea. Parhainta, mitä voi kai tapahtua, on saada omasta tunteesta kiinni ja hyväksyä, että tuntee niin. Kas, nyt minua vituttaa ihan hervottomasti. Miksi? Miksi minusta tuntuu tältä? Voinko tehdä asialle jotain?

Vihakin on tarpeellinen tunne

Olen huomannut, että jos vain pystyy hillitsemään itseään esimerkiksi riitatilanteessa, suuttumus menee ohi muutamassa minuutissa. Mutta jos tunteeseen lähtee mukaan ja antaa sille vallan, ristiriidassa lilluminen voi kestää tunnin jos toisenkin. Ei hyvä. Vihaisuudesta voi olla hyötyä, ja viha voi olla myös voimavara, mutta sen kohdistaminen johonkin asiaan tai ihmiseen syyttämisen muodossa ei ole hyödyllistä. Tämänkin aikanaan opin kantapään kautta. Koin tosin, että viha oli tarpeellinen tietyssä hetkessä. Mutta kun aloin huomata, että siitä on enemmän haittaa itselleni ja läheisilleni kuin sille, jonka takia sitä koin, aloin päästää siitä irti ja antaa anteeksi. Niin itselleni, toisille ihmisille kuin koko maailmalle.

Uskon, etteivät kielteiset tunteet häviä minnekään ennen kuin ne myöntää itselleen. Vielä uudestaan: Tunne on hyvä opetella tuntemaan. Jos sen piilottaa tai yrittää tukahduttaa, se on takaisin nopeammin kuin uskotkaan. Epämiellyttävä tunne ei tunnu hyvältä, mutta en usko, että se katoaa, jos sitä yrittää pakottaa pois.

Sen olen myös huomannut, ettei vanhoja tunteita kannata kierrättää loputtomiin. Itsekin välillä mietin, että mitä järkeä on pohtia asioita, jotka ovat menneet jo ajat sitten. Nykyään teen sitä enemmänkin siksi, että fiilistelen, mitä kaikkea olen elämästäni ja tunteistani oppinut niiden asioiden kautta. Eräpäivänsä nähneiltä tunteilta ei kuitenkaan tarvitse enää suojautua, ne eivät voi satuttaa ja usein niiden miettiminen tuntuu neutraalilta. Useimmiten ne kannattaa kuitenkin kai antaa olla siellä elämänkokemusten laatikossa.

Ne asiat vahvistuvat, joita ajattelemme. Ehkä saamme niitä tunteita, joita ajattelemme ansaitsevamme? Usein ne eivät toden totta ole sellaisia tunteita, joita itselleen tahtoisi. Ehkä olisi aika kallistua enemmän niiden hyvien fiilisten puolelle?  Aina kun mieleesi tulee negatiivisia ajatuksia, luettele mielessäsi ne asiat, joista olet kiitollinen. Kiitollisuus ei mahdu negatiivisuuden kanssa samaan hetkeen, kokeile vaikka!

En muista, kenen laini tämä seuraava on, mutta rakastan sitä: Meitä pelottaa eniten valomme, ei pimeytemme.

Parasta päivän jatkoa sinulle!

Jenny

6 thoughts on “Uskallatko tuntea, mitä tunnet?

  1. Hei. Kiitos vastauksesta.
    Terapiaan ei ole varaa mennä,mutta sentään sain käyntejä työ terveys psykologin luona,täytyy toivoa että hän on ammattilainen ja minulle sopiva. Pääsee ainakin vähän purkamaan.
    Ja tämä sinun uusi postaus siitä että asiat paranee kun alkaa rakastamaan itseään. Siihen on pitkä tie mutta jospa se olisi joskus totta.

    1. Kiitos Niina, tiedän, se on tosi kallista :(
      Tosi hyvä tuo työterveyspsykologi, toivottavasti teillä synkkaa ja se jo auttaa sinua!
      Itselläkin tämä on ollut pitkä tie, mutta sinnikkäästi olen jatkanut, välillä on tullut takapakkeja, välillä huimaa edistystä. Kärsivällisyyttä ja voimaa <3

  2. Hei.
    En tiedä liittyykö tämä tunteisiin mitenkään,mutta itse olen ajatellut tätä asiaa paljon.
    Minusta tuntuu että elän elämääni vähän niinku sivusta seuratan.
    Lapseni aiheuttavat koko ajan huolta ja murhetta. Palaveria palaverin perään,sosiaalityön tekijöitä,psykiatreja ,millon ketäkin mukana. Asiat ovat tosi vaikeita ja kannan suurta huolta lapsistani.
    Silti jotenkin ” unohdan” nämä murheet. Aina olen iloinen töissä ( toki silti puhun näistä jonkin verran,en piilottelee) harrastan urheilua. Olen aktiivinen.
    Voiko ihminen jotenkin työntää tämmöiset vaikeat asiat syrjään ja yrittää vaan pärjätä että jaksaa päivästä toiseen?
    Vai pitäisikö näihin liittyviä tunteita vaan käsitellä? Mutta miten ja missä? Kun perheessä ei ole kun yksi aikuinen niin vaikea jakaa tunteita.
    Onko tämä juuri sitä reppuun keräämistä ja joskus nämä sitten edessä kuitenkin. Vaikeita asioita.
    Kiitos näistä teksteistä,sulta saa paljon voimaa ja ajattelemisen aiheita.

    1. Kiitos Niina kommentistasi!

      Ensinnäkin pakko sanoa, että tosi hienoa, että olet ajatellut asiaa paljon, olet iloinen ja puhut asioista. En osaa vastata, miten asia sinun kohdallasi on, mutta voin kertoa, että kun itse aikanaan lakkasin piilottelemassa ongelmia ja aloin puhua asioista, niin ainakin oma oloni helpottui.Kävin myös terapiassa kohtuullisen pitkään puhumassa asioista, kunnes huomasin, etten enää tarvinnut keskusteluapua ammattilaisen kanssa. Löysin omat kanavani purkaa asioita, joista yksi on tämä kirjoittaminen. Onko sulla keinoja purkaa ajatuksia ja tunteita tai pystytkö puhumaan ammattilaisen kanssa? Mulla terapeutti oli hyvä silloin, kun itsellä ei ollut vielä työkaluja. Suosittelen lämpimästi, vaikka tietenkin se parantumisen ja hyvinvoinnin työ pitää tehdä itse, mutta on ainakin joku ihminen, joka kuuntelee ja esittää kommentteja.
      Luin myös paljon kirjallisuutta ja sitä kautta tein oivalluksia.

      Toi sun kysymys, että voiko ihminen työntää tällaiset vaikeat asiat syrjään ja yrittää pärjätä päivästä toiseen kolahti aika osuvasti. Koska just noin itse tein ennen kuin koko vaikea vyyhti alkoi purkautua. Tuntui sen jälkeenkin, että elämä oli pitkään pärjäämistä ja selviytymistä, mutta itsellä asioiden käsittely ja niistä puhuminen auttoi ja toki ratkaisujen etsiminen, vaikkei kaikkiin asioihin vain ollut vastauksia tai ratkaisuja.
      Siinä pääsenkin ehkä siihen, että kun aloin hyväksyä, että asiat nyt ovat menneet, miten ovat menneet ja ne ovat nyt näin, niin alkoi helpottaa.

      Lähetän sulle paljon lämpimiä ajatuksia, voimaa ja kärsivällisyyttä <3

  3. Toi reppu-vertaus on ihan älyttömän hieno! Mulla kävi vähän aikaa sitten semmoinen, että sieltä repusta putkahti esiin yksi muisto nuoruudesta. Se tuli ihan puskista, en ollut asiaa miettinyt enää vuosikausiin, mutta niin se vaan juolahti mieleen yksi päivä. Ikävä muisto, joka ei onneksi enää vuosiin ole vaikuttanut muhun negatiivisesti, mutta tajusin vasta nyt, kuinka se yksi tapahtuma, pieni hetki, määritteli mua ja ohjasi mun elämää ja mun toimintaa tosi pitkän aikaa. Olin sen haudannut johonkin tosi syvälle silloin tapahtumahetkellä, mikä on just se tyhmin asia, minkä voi tehdä!

    Tosin nyt olen myös tajunnut sen, että tuo tapahtuma ja sen hautaaminen ovat myös alitajunnassa muokanneet mua niin, että en enää koskaan peittele negatiivisia tunteita. Jännä, miten meidän mieli toimii: vaikka en ole edes muistanut (ja tajunnut) tätä asiaa, on se silti opettanut mua toimimaan oikein!

    Ihanaa viikonloppua Jenny <3

    (p.s. jos kaipaat jotain viikonloppuherkkua, blogista löytyy maailman helpoin ja semi-terveellinen kakkuohje)

    1. Kiitos Emma kommentistasi! Munkin mielestä toi reppu-vertaus on ihan mahtava! Niinhän se on, että meillä kaikilla on ne reput erilaiset ja kannetaan erilaisia taakkoja.
      Ja toi on jännä, miten jostain vuosikymmenten takaa voi tulla jotain muistoja mieleen. Itsellenikin on käynyt viime aikoina niin, että jotain 25 vuotta vanhoja juttuja on pullahtanut yhtäkkiä ajatuksiin. Mutta miten hienoa on se, ettet peittele negatiivisia tunteita! Mä uskon itse vahvasti siihen, että jos asioita ei käsittele, ne seuraa koko ajan mukana tavalla tai toisella, vaikkei niitä koko aikaa kelaisikaan.
      Mä tuun ehdottomasti poimimaan kakkuohjeen talteen!
      Mahtavaa alkanutta viikkoa, kaikkea kaunista sulle <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *