Uskallatko tuntea, mitä tunnet?

Uskallatko tuntea, mitä tunnet? Itse otin riskin vuosia sitten ja aloin tutustua tunteisiini. Se on matka, joka ei lopu koskaan, mutta joka on muuttanut minua paljon.

En ole koskaan tosin oikein ollut sitä tyyppiä, joka hirveästi patoaa tunteitaan sisälleen, yrittää tukahduttaa niitä tai lakaisee maton alle. Enemmänkin ajattelin nuorempana syntyneeni väärään maahan, olisin mielestäni kuulunut Italiaan temperamenttini kanssa. Otin ilon ilona, surun suruna ja joskus kiivastuin, mutta en ollut kiinnostunut tunteistani. Kun elin vaikeaa elämänvaihetta ja olin jaksamiseni äärirajoilla ja stressitasot olivat huikeat, purkautui paha olo myös raivoamalla ja riitelemällä. Nyt kun mietin, en muista, milloin olisin viimeksi edes huutanut tai raivostunut, sellainen ei ole vuosiin ollut enää osa minua.

Yksi parhaista jutuista olikin se, kun käsitin, ettei tunteen kokemisella ole mitään tekemistä sen esille tuomisen kanssa. Negatiivisia tunteita saa ja pitääkin kokea, koska kaikki ei ole aina yhtä ruusunpunaa ja popparia. Silti niitä negatiivisia tunteita ei tarvitse tuoda esiin, vaikka esimerkiksi viha voi olla joskus eteenpäin potkiva ja jopa parantava tunne, kunhan sillä ei satuta ketään. Mutta sitäkin voi käyttää hyväkseen paremmin tavoin ja purkaa vaikka urheilemalla. Itse sain vihasta aikanaan joskus voimaa juosta lenkkiä ihan sairaan kovaa vauhtia.

Kuva: Timo Turkka Photography

Jokainen kokee negatiivisia tunteita

En jaksa lakata ihmettelemästä sitä, että välillä ajatellaan, että jos ihminen on iloinen ja pääosin plussan puolella, hän ei kokisi koskaan mitään negatiivisia tunteita. Eihän sellaista ihmistä olekaan, ellei sitten ole kaikin puolin täysin tunnoton. Kaikki tunteet kuuluvat elämään. Olen kulkenut pitkän tien, jotta olen oppinut käsittelemään negatiivisia tunteitani tai paremminkin antanut niiden olla ja hiipua. Runoilija Robert Bly on sanonut, että vietämme elämämme ensimmäiset vuosikymmenet reppua täyttäen, ja loppuelämämme yritämme saada kaiken sen takaisin, mitä reppuun olemme kätkeneet. Ihan hemmetin hyvin sanottu! Tulkitsen tuon nimittäin itse niin, että yritämme ensin piilotella kaikkea mahdollista, ja sitten haluamme alkaa tutustua kaikkeen siihen, mitä olemme piilottaneet. Vaikka itse en ole piilotellutkaan, en ollut tunteistani yhtään kiinnostunut.

Olin myös erinomainen tunteiden projisoinnissa. En välttämättä halunnut kiinnittää huomiota omiin heikkouksiini, siis niihin puoliin itsessäni, jollainen en olisi halunnut olla. Käytännössä se tarkoittaa tätä: En pysty myöntämään itselleni miltä minusta nyt tuntuu, joten nyt minä kuvittelen, että sinusta tuntuu siltä. Eli: Olen vihainen jostain typerästä pikku syystä, mutta en voi myöntää sitä itselleni, joten ajattelen, että sinä olet vihainen. Sehän on selvä, että tuollaisesta syntyy väärinkäsitys jos toinenkin.

Yksi parhaista jutuista, joita aikanaan tajusin tehdä hyvinvointini eteen, oli alkaa tutustua tunteisiini. Tavallaan se oli pakkotilanne, koska olin elänyt niin vaikeassa tilanteessa, yrittänyt kaikin tavoin miellyttää ja kannatella kulisseja, etten kolmekymppisenä enää tiennyt, kuka edes olin. Toki tunteisiin tutustuminen on itsensä kanssa työskentelyä, jossa ei valmistu koskaan, mutta olen enemmän kuin onnellinen siitä, että siihen ryhdyin. Toki nykyään en enää niin orjallisesti muista tarkkailla tunteitani kuin alussa, kun tahdoin alkaa voida paremmin ja tutustua itseeni, mutta uskon, että viimeisten 9 vuoden varrella tekemäni tunnetyö on kantanut hedelmää. Toki moni muukin asia on muuttunut viime vuosina niin elämässäni, käytöksessäni, tavoissani elää ja olla ja ihmisestä voi kai sanoa, että kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Imuroitko toisen tunteita?

Olin ennen hyvin lahjakas imuroimaan muiden tunteita itseeni, mikä ei todellakaan ollut aina hyvä asia, erityisesti jos kyse oli jostain negatiivisesta. Nykyään ymmärrän paremmin sen, että jos joku vaikka räjähtää läsnäollessani, lähettää inhottavan meilin tai on muuten vain epäystävällinen, sen ei tarvitse vaikuttaa minuun eikä minun tarvitse ottaa vastuuta sen toisen ihmisen tunteista. Toki monesti toisen epäasiallisesta käytöksestä saattaa pahoittaa mielensä, mutta itseäni on auttanut se, kun olen oppinut, tosin hitaasti mutta varmasti, ulkoistamaan toisen tunteet itsestäni. Se, mitä joku toinen tuntee ja millä tavalla sen koskaan sitten tuokaan esille, sillä ei välttämättä ole mitään tekemistä minun kanssani eivätkä ne ole minun tunteitani.

Kun tiedostaa ja ymmärtää, mitä tuntee, elämä on paljon helpompaa. Silloin ei myöskään tarvitse antaa niiden omien tunteiden tai muiden ihmisten pompotella itseä tunnetilasta toiseen kuin räsynukkea. Parhainta, mitä voi kai tapahtua, on saada omasta tunteesta kiinni ja hyväksyä, että tuntee niin. Kas, nyt minua vituttaa ihan hervottomasti. Miksi? Miksi minusta tuntuu tältä? Voinko tehdä asialle jotain?

Vihakin on tarpeellinen tunne

Olen huomannut, että jos vain pystyy hillitsemään itseään esimerkiksi riitatilanteessa, suuttumus menee ohi muutamassa minuutissa. Mutta jos tunteeseen lähtee mukaan ja antaa sille vallan, ristiriidassa lilluminen voi kestää tunnin jos toisenkin. Ei hyvä. Vihaisuudesta voi olla hyötyä, ja viha voi olla myös voimavara, mutta sen kohdistaminen johonkin asiaan tai ihmiseen syyttämisen muodossa ei ole hyödyllistä. Tämänkin aikanaan opin kantapään kautta. Koin tosin, että viha oli tarpeellinen tietyssä hetkessä. Mutta kun aloin huomata, että siitä on enemmän haittaa itselleni ja läheisilleni kuin sille, jonka takia sitä koin, aloin päästää siitä irti ja antaa anteeksi. Niin itselleni, toisille ihmisille kuin koko maailmalle.

Uskon, etteivät kielteiset tunteet häviä minnekään ennen kuin ne myöntää itselleen. Vielä uudestaan: Tunne on hyvä opetella tuntemaan. Jos sen piilottaa tai yrittää tukahduttaa, se on takaisin nopeammin kuin uskotkaan. Epämiellyttävä tunne ei tunnu hyvältä, mutta en usko, että se katoaa, jos sitä yrittää pakottaa pois.

Sen olen myös huomannut, ettei vanhoja tunteita kannata kierrättää loputtomiin. Itsekin välillä mietin, että mitä järkeä on pohtia asioita, jotka ovat menneet jo ajat sitten. Nykyään teen sitä enemmänkin siksi, että fiilistelen, mitä kaikkea olen elämästäni ja tunteistani oppinut niiden asioiden kautta. Eräpäivänsä nähneiltä tunteilta ei kuitenkaan tarvitse enää suojautua, ne eivät voi satuttaa ja usein niiden miettiminen tuntuu neutraalilta. Useimmiten ne kannattaa kuitenkin kai antaa olla siellä elämänkokemusten laatikossa.

Ne asiat vahvistuvat, joita ajattelemme. Ehkä saamme niitä tunteita, joita ajattelemme ansaitsevamme? Usein ne eivät toden totta ole sellaisia tunteita, joita itselleen tahtoisi. Ehkä olisi aika kallistua enemmän niiden hyvien fiilisten puolelle?  Aina kun mieleesi tulee negatiivisia ajatuksia, luettele mielessäsi ne asiat, joista olet kiitollinen. Kiitollisuus ei mahdu negatiivisuuden kanssa samaan hetkeen, kokeile vaikka!

En muista, kenen laini tämä seuraava on, mutta rakastan sitä: Meitä pelottaa eniten valomme, ei pimeytemme.

Parasta päivän jatkoa sinulle!

Jenny