Vapaus on suostumista elämään kaiken keskellä

Vapaus on suostumista elämään kaiken keskellä

Vapaus on suostumista elämään kaiken keskellä. Lause, jonka olen vuosia sitten poiminut jostain ja kirjoittanut muistikirjaani, ja jonka taas tänään aamulla raapustin kalenterini kylkeen.

Kirjoitin joku postaus takaperin rennosta ja huolettomasta elämänasenteesta, jota yritän tietoisesti edesauttaa saapumaan luokseni nyt, kun tuo fiilis on ollut enemmän tai vähemmän hukassa kesästä huolimatta. Kaikenlaista pikkuharmia ja vastoinkäymistä ja vanhemmuuden haasteita on tapahtunut pitkin kesää, viimeisimpänä esimerkiksi silmätulehdus, joka palasi takaisin juuri, kun oli mennyt pois. Ikävä kyllä en ole tällä hetkellä niin zen kuin olen ollut joskus muutama vuosi aikaisemmin (pitkällisen harjoittelun tuloksena) enkä myöskään ole niin zen kuin toivoisin olevani.

Jonkin verran nimittäin olen antanut näiden pikkuharmien vaikuttaa myös tunnetiloihini, vaikka tiedän, ettei mikään koskaan ikinä jauhamalla parane. Mutta sen oman suhtautumisen noteeraaminenkin vaatii tiedostamista, ja kun huomaa, että on taas muuttumassa valittavaksi käppänäksi, voi pysähtyä ja keskittyä kaikkeen myönteiseen ja onnistumisiin, joita myös koemme päivittäin. Välillä vain tuntuu siltä, että kun yhdestä pikkuharmista pääsee niin ovella on jo kahdeksan uutta jonossa odottamassa vuoroaan. Onneksi kuitenkin osaan laittaa asioita oikeaan perspektiiviin ja useimmiten osaan olla tyytyväinen siitä, että kyse on ollut vain pikkuharmeista.

Vapaus on suostumista elämään kaiken keskellä. Minun lienee pitäisi tatuoida se itseeni, että muistan.

Elämä on surffia

Ja sitähän se elämä on: surffailua erilaisten asioiden, sattumusten ja tapahtumien aallokossa. Ihminen usein on tyytyväinen niin kauan, kun ne asiat, sattumukset ja tapahtumat ovat itselle mieluisia. Sitten kun tapahtuu jotain, kuten haastava tilanne vanhempana, silmätulehdus tai vaikka tonnin lasku autohuollosta, ei yllätys olekaan enää miellyttävä. Mutta tottahan se on, että vaikka voimme moneen asiaan vaikuttaa, emme voi kaikkea kontrolloida emmekä varsinkaan voi valikoida yllätyksiä, että kiitos, otan vain hyviä enkä niitä huonoja lainkaan.

Jatkan siis tämän zeniläisemmän asenteen opettelemista ja totean itselleni, että mitä järkeä on stressata, kun voin heittäytyä virran vietäväksi. Luottaa siihen, että asiat tapahtuvat, kuten parhaaksi on. Toki itsekin pitää tehdä töitä, ei vain voi soffalla odotella, mutta murehtimisesta ja stressaamisesta voin sentään luopua. Välillä se on vaikeaa, välillä helppoa. Joskus sitä osaa antaa asioiden vain tapahtua, mutta kas, kovin usein se ego palaa pitelemään lankoja väkipakolla käsissään ja järjestelemään asioita niin kuin minäminäminä luulee, että parhaaksi on.

Asioita vain tapahtuu

Asioita vain tapahtuu ja asiat vain ovat, toiset niistä herättävät minussa hyviä tunteita, toiset niin sanotusti huonompia. Jos yrittää varmistella itselleen vain mukavaa elämää ja siksi pyrkii välttämään niitä huonoja kokemuksia, se ei vain ole mahdollista tai todellista. Sen huomasin taas aamulla, kun heräsin toinen silmä rähmästä umpeen muurautuneena. Me yksinkertaisesti emme voi hallita tätä kaikkea. Aina tulee mutkia matkaan ja asiat voivat mennä eri tavoin kuin itse on toivonut: voi sairastua, menettää työpaikkansa, puoliso voi lähteä, ihan mitä vain. Mutta aina myös sattuu ihania tilanteita: sitä saa kivan sähköpostiviestin, joku headhunttaa sinut uuteen firmaan, löydät kadulta vitosen, kaupassa on suosikkiavokadojasi tai tapaat ystävän, jonka jo luulit kadottaneesi.

Oli tunne tai asia mikä tahansa, onkin hyvä muistaa, että se ei kestä ikuisesti. Kaikki menee lopulta ohi tai ainakin muuttaa muotoaan, ja sen tiedostaminen usein saattaa opettaa kiitollisuutta tai luo toivoa. Ihminen vain haluaisi kovin usein takertua pelkästään siihen hyvältä tuntuvaan elämään, hyviin fiiliksiin ja pyrkiä hallitsemaan elämää, jotta voisi lillua siellä ihanassa turvallisuuskuplassa. Hih, niin tunnistin itseni tuosta lauseesta! Voi minua reppanaa.

Entä jos antaa vain olla?

Lopulta kukaan meistä ei tule olemaan ikinä täysin turvassa, joten hallitsemisen yrittäminen ei johda mihinkään. Uskonkin, että tärkeämpää on useimmiten vain antaa olla ja keskittyä siihen hetkeen, jossa juuri on. Vapaus on suostumista elämään kaiken keskellä, ja vasta nyt taas ehkä lähes muistan sen, mitä se todella tarkoittaa. Ehkä.

Elämä on arvaamatonta, niin ”hyvässä” kuin ”pahassa”. Täällä leijaillaan höyhenen lailla. Äkkiä voi tuuli kääntyä suuntaan tai toiseen. Me olemme tässä ja nyt, ja se on meidän elämämme tärkein kohta. Siksi tärkeää onkin nauttia, ihan tästä kaikesta. Ottaa ilo irti arjesta tai vähintäänkin lakata mököttämästä ja tarttumasta pieniin epäkohtiin.

Jenny

Instagramissa

Facebookissa

Lue myös!:

Entä jos onkin itseensä tyytyväinen?

Muutto Fit-lehden sivuille – mitä matkalla on tapahtunut?

Yritä nauttia saavutuksistasi



4 thoughts on “Vapaus on suostumista elämään kaiken keskellä”

  • Alkaessani harjoittaa myönteistä ajattelua luulin saavuttavani pisteen, josta lähtien kaikki elämässäni on iloa ja myönteisiä tapahtumia. Mutta maailmankaikkeus on kaiken sisältävä, siihen sisältyy myös kaikki kielteinen ja ikävät tapahtumat. Ja oma mieli on sellainen, että jos päivän teemme sata onnistunutta tekoa ja kaksi pieleen mennyttä, mieleen jäävät päällimmäiseksi ne epäonniset virheet. Ja mitäs vielä: Vetovoiman laki toimii näinkin, mitä enemmän työstän itseäni, sitä enemmän saan lisää työstämistä. Eläminen on kuin urheilua, vanhat tulokset eivät päde pitkään, joka päivä on tehtävä jotain asian eteen.

    • Kiitos Orvokki48 kommentistasi! No näinpä! Tiivistit hyvin sen, mistä tässä lienee kyse. Elämä sisältää ihan kaikkea ja ihan kaikkia tunteita. Eläminen on kuin urheilua ja henkinen kasvu myös.
      Aurinkoa viikonloppuun 🙂

  • Tämäpä tuli hyvään saumaan. Nyrjäytin eilen nilkkani ensimmäisellä polkujuoksulenkilläni siinä vaiheessa, kun ”maaliin” oli 200m ja takana 11km. Olin siis jo ehtinyt iloita siitä, että pärjäsin ekalla polkulenkilläni hienosti (tosin yllätyin siitä kuinka raskasta se olikaan, se tosin toi lisää motivaatiota treenata kuntoa paremmaksi) ja jotenkin otin sitten sellaisen huolettoman loikan alas rämähtäen kalliolla suoraan vasemman nilkkani päälle. Ensin tuntui että maailma romahtaa, juoksut oli siinä ja ajatukset pyöri sen ympärillä,kuinka pitkä tauko tästä tulee ja menikö joku pahemminkin rikki?

    Yhteislenkin kanssajuoksijoiden apu ja tsemppaus saivat kuitenkin jo ensiapuvaiheessa ajatukset positiivisemmiksi. Vaikuttaa siltä, että nivelsiteet vain revähtivät, pahemminkin olisi voinut käydä. Kotona jalkaa hoitaessani olin kuitenkin endorfiinipöllyissä ja pystyin ajattelemaan, kuinka terveyttä pitää todellakin osata arvostaa ja olin onnellinen siitä että osallistuin tuolle yhteislenkille, koska nyt lähtö poluille on aiempaa matalamman kynnyksen juttu, vammasta huolimatta. Seuraavat ajatukset olikin jo siinä, että jos ja kun ainakin jonkin pituinen juoksutelakka nyt on edessä, voin keskittyä salilla esim. heikkojen takareisien vahvistamiseen sekä muuhun lihaskuntoon, jonka huoltaminen on kesällä jäänyt vähemmälle.

    Iso kiitos siitä, että eilen ja tänään pystyn suhtautumaan tähän asiaan näinkin tyynesti (tämä olisi ennen ollut maailmanloppu), kuuluu sinulle! Vaikket kokisikaan itseäsi paraikaa zeniläisyyden mestariksi, olet näillä teksteilläsi ja ajatuksillasi auttanut minua huimasti oman ajatteluni kehittämisessä ja asioihin suhtautumisessa. Tottakai jalan vamma harmittaa, mutta näillä korteilla nyt mennään. Ja tämä oli elämäni ensimmäinen urheiluvamma, joten ennemmin tai myöhemmin tämä olisi varmasti ollut edessä jo näillä kilometreillä. 🙂

    Zen-ajatuksin,
    Annariina

    • Kiitos Annariina taas kaikista kauniista sanoistasi! Aivan mahtava kuulla! Ja sitähän tää elämä on, että ollaan siellä zeniläisyyden janalla aina eri kohdissa… Ei kukaan kai voi olla aina zen tai en oo koskaan nähnyt sellasta ihmistä. Sen vain huomaan, että helposti uppoaa sinne janan heikkoon päähän, jos asiaan ei kiinnitä huomiota. Se vaatii harjoitusta, jos nyt ei päivittäistä, niin jatkuvaa.

      Ja voi vitsi tota sun nilkkaa, oon pahoillani! Toivottavasti vaiva ei ole vakava ja selviät levolla siitä. Ymmärrän harmituksesi, mutta ihana, että sait apua ja osaat jo näin pian tapahtuneen jälkeen ajatella siitä noin järkevästi! Itse taisin upota vähän syvempään kuoppaan ja harmittelussa meni pidempään, mutta nyt näen omassakin vaivassa pelkästään hyvää.
      Ihana kuulla kuitenkin, että eka polkulenkki oli noin mahtava kokemus muuten! Sinne kun menee sinne poluille, ei paluuta ole…

      Näitä vammoja tulee ja vammoja menee ja ne kasvattavat kärsivällisyyttä ja opettavat toimimaan taas eri tavalla. Ja sitten kun tarkasti ajattelee, niin niistä löytyy paljon hyviä juttujakin… Kuten yleensäkin elämän vastoinkäymisistä.

      Ihanaa viikonloppua!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *