Miksi elämä tuntuu tahmaiselta, vaikka kaikki on hyvin?

Mikä on se, mitä olen yrittänyt viime viikkoina hallita? Miksi elämä tuntuu tahmaiselta, vaikka kaikki on hyvin? Mikä on se alitajuinen pelko, josta en saa otetta, mutta joka tuntuu olevan tuolla jossain vain vähän näkökenttäni ulkopuolella?

Tunnen, että se tunne estää minua olemasta täysin onnellinen ja iloitsemasta asioista täysillä. Se estää minua myös tekemästä asioita ja jarruttaa olemistani. Mitä pelkään, miksi en uskalla heittäytyä täysillä sisäiseen rauhaan ja luottaa, että kaikki järjestyy ja kaikki on hyvin jo nyt? Mikä minua huolestuttaa ja miksi? Haluaisin todella saada sen selville, mutta jotenkin en nyt saa tuntemuksistani otetta.

Tällaisia keloja olen pohtinut itseni kanssa viime aikoina. Jokin jarruttaa fiiliksiäni ja estää minua tuntemasta sellaista syvää, rauhallista onnea, sellaista kuin vaikka vuosi sitten, kun suuri osa arkeni asioista ei edes ollut näin selkeää kuin juuri nyt. Jokin hermostuttaa minua, vaikka tiedän, että se on turhaa.

Tiedän, että pelko on vain käsijarruna ja hidastamassa asioita. Tiedän, ettei maailmasta ole koskaan takeita, mitä tahansa voi sattua milloin tahansa. Tiedän myös sen, että pelon kautta eläminen on kovin rasittavaa, se syö iloa arjesta. Tiedän, että kaikista parasta olisi vain nähdä ne pienet hyvät asiat ja uskoa niihin, nähdä niiden merkitys ja elää niiden kautta. Tiedän, että järkevää on se, että luottaa esimerkiksi siihen, etteivät raha tai työt lopu maailmasta. Tiedän, miten turhaa on murehtia ja olla huolissaan.

Tiedän, että kannattaa tiedostaa se, että oli miten oli, se lienee parasta juuri nyt, mitä itselle voi tapahtua. Ymmärtää, että töitä on, ja niitä on vielä pitkään. Pitäisi pystyä elämään päivä kerrallaan, viikko kerrallaan, eikä sukeltaa koko ajan sinne vuoden, kahden tai kolmen päähän ja miettiä, että mitähän siellä. Koska siitä ei ole tietoa enkä edes sitä tietoa tarvitse juuri nyt, vaikka selkeästi osa minusta haluaisi jonkunlaisen kartan loppuelämäkseni, että Jenny, sä oot kohta jo nelkyt, että nyt sun pitää kulkea tästä.

Eilen, kun kävelin töistä kotiin, mietin, miten olen ennen toiminut vastaavissa fiiliksissä, kun joku tunne, jota en halua kokea, nakertaa minua sisältä. Muistin, ettei senkään negatiivisen tunteen, mikä se sitten onkaan, tarvitse olla poissa minusta. Minun ei tarvitse väkisin yrittää päästä eroon kokemistani negatiivisista fiiliksistä ja ravistella niitä yltäni. Niiden olemassaoloa ei tarvitse kieltää, vaan nekin voi hyväksyä.

Mielikuvissani nostin kädet ilmaan ja totesin, että hyvä on, tervetuloa. Ehkä se toimii parhaiten, etten yritäkään tukahduttaa sinua ja olla kuin sinua ei olisikaan. Minusta tuntuu nyt tältä, enkä tiedä miksi, mutta ehkä se, että annan myös varjopuolen löytyä itsestäni, auttaa sinua häipymään tai ainakin pitämään vähemmän meteliä itsestään.

Näin on nyt. Elämä on tällaista. Tätä elämä on. Kaikenlaisia tunteita. Voinhan itse piirtää itselleni jonkinlaisen kartan ja tehdä suunnitelman, jos se on se, mikä itseäni auttaa.

Välillä tuntuu siltä, että herranjestas, kohta on jo 40 vuotta hurahtanut ohi, enkä ole saanut mitään aikaan. Ihan totta sekään tunne ei ole, sillä onhan tässä tullut tehtyä ja koettua, ja ”saatu aikaan”. Ehkä nämäkin fiilikset vain liittyvät ikään, tuohon lähestyvään suureen lukemaan. Jatkan niidenkin tunteiden toivottamista tervetulleeksi omaan elämääni, mutta en anna niille liikaa jalansijaa. Kaikki mahtuvat, niin ilo ja suru, pelko kuin rakkauskin, sen onneksi tiedän, aina kun vain muistan.

Näin on nyt, huomenna taas toisin. Kepeää keskiviikkoa, kaikesta huolimatta tai ehkä juuri siksi! Mitä vain hyvää voi tänäänkin tapahtua. Luotetaan siihen.