Uusi ympäristö, uudet ajatukset

Viikonloppuna tuli piipahdettua normiympäristön ulkopuolella. Lauantain vietin haravan varressa ulkosaaristossa. Sunnuntaina ihailimme toisaalla kesään heräilevää maaseutua, joka oli parhaimmillaan ja näytti meille joutsenia, pääskysiä ja sinne tänne lepattelevia perhosia. Kyllä vain teki hyvää edes käväistä muualla. Uusi ympäristö, uudet ajatukset. Ja sitä paitsi, me saamme kyllä olla ylpeitä maastamme. Ei ole maaseutua tai saaristoa kauniimpaa.

Mutta kyllä vain kenelle tahansa ihmiselle tekee hyvää, kun pääsee hetkeksi pois tavallisista kuvioistaan. Lopulta se oma arkinen elinpiiri on aika suppea. Sitä menee kotoa eskariin, eskarista töihin ja sitten taas kotiin. Vaikka käyn joka päivä keskustassa, harvoin sinne jään pyörimään. Illat kuusivuotiaan kanssa ovat muutenkin lyhyitä ja lapsi kasvaa niin vauhdilla, etten halua oikeastaan missata siitä hetkeäkään. Lisäksi tiedän, että jokunen vuosi kun kuluu, häntä tuskin paljon näkee kotona, kuten yhdeksän vuotta vanhempaa siskoaan.

Mutta sunnuntaina kotiinpäin ajaessa minuun iski yhtäkkiä voimakas tunne, että mikä vain on mahdollista. Sanoin itselleni, että mieti nyt tarkkaan, mitä haluat, ja sitten toimi sen mukaan, äläkä unohda tilata asioita. Pitää uskaltaa pyytää vaikka ihan ääneen ja ennen kaikkea pitää tietää, mitä haluaa ja asettaa myös mielellään joku deadline. Jos koskaan ei mieti omia toiveita tai tavoitteita, miten ne voisivatkaan  toteutua? Jos ei uskalla sanoa niitä ääneen edes itselleen, niin miten mitään voisi koskaan tapahtua? Ja kuten eräs ihana nainen tänään palaverissa sanoi: Dream big!

Minulle on ennenkin käynyt niin, että kun poistun kaupungista ja pystyn kunnolla rentoutumaan ja irrottautumaan tutuista kuvioista, näen elämäni ja oman toimintani yhtäkkiä hyvin selkeästi. Omassa arjessa ja kotikulmilla sitä vain välillä on niin sokea ja toimii kuin automaattivaihteilla, ettei aina edes osaa arvioida, onko kaikki siinä tapahtuva hyvästä tai onko jotain, joka kaipaa muutosta tai petrausta. Kuten itsekin olen usein kirjoittanut ja kuten bloggaajakollegani Anna niin osuvasti kirjoitti viime viikolla, rutiineista on hyvä välillä irrottaa, vaikka rakastaisikin draamavapaata, vähän tasapaksuakin eloa. Toki rutiinit ovat loistavia, erityisesti jos sattuu olemaan vauva tai kuusivuotias, mutta tällä lailla nelikymppisten paukkuessa on ihan tosi hyvä tehdä uusia asioita ja niitä vanhojakin asioita freesillä tavalla.

Aika ajoin olen aloittanut teen yhden uuden asian viikossa -projektin, joka on sitten aina aika pian kaatunut omaan mahdottomuuteensa, lähinnä ehkä ajanpuutteeseen ja siihen, että sitä niin helposti palaa siihen vanhaan tuttuun ja turvalliseen. Raikkauden tilalle on iskenyt laiskuus. Ja kun lintsaa kerran, on helppo lintsata uudestaan. Ei paljon tarvitse nähdä vaivaa arjessa, jos vain tallaa niitä samoja vanhoja polkuja, toistaa itseään viikosta toiseen ja vuodesta toiseen. Mutta eipä silloin myös ehkä löydy intohimoa tai poltetta elämää kohtaan ainakaan niin paljon kuin voisi löytyä! Ja se on juuri se, jota ankean talven jälkeen kaipaan. Haluan tuntea, että olen todella elossa, en vain elellä täällä ja tyytyä siihen, mitä nyt sattuu olemaan tarjolla.

Ehkä on parempi olla lupaamatta, että tekee joka viikko jotain uutta. Mutta sen voin luvata itselleni, että pyrin tietoisempaan tekemiseen, jolloin oikeasti huomaan, mitä olenkaan tekemässä. Sanon myös useammin kyllä sen sijaan, että heti teilaan jonkun asian. Tänään meillä esimerkiksi oli superhauskaa, kun pelasimme hetken Pictionarya lapsen kanssa, tosin omilla säännöillämme. Ensin ajattelin, että en jaksa, kun olin juuri tullut töistä kotiin ja saanut kengät jalastani, mutta sitten muutin mieleni ja sanoinkin kyllä. Pääkoppa irtosi kivasti työasioista ja tuli vietettyä hetki mukavaa aikaa, ennen kuin lähdimme ulkoilemaan.

Mahtavaa uutta viikkoa sinulle! Mitä kuuluu?