Häpeä ei kestä, että siitä puhutaan

Häpeä ei kestä sitä, että siitä puhutaan. Se saa voimaa salailusta, hiljaisuudesta ja arvostelusta, sanoo amerikkalainen Brene Brown kirjassaan Nouse vahvempana – Vaikeuksien kautta voittoon. (Viisas Elämä 2017).

Tuohon Brenen kirjasta poimimaani lainiin voin vain sanoa, että amen. Kyllä, olen samaa mieltä. Ei tästä ole kauaa, kun kirjoitin viimeksi häpeästä. Silloin sen sai itsessäni nousemaan ilkeä kommentti, joka liittyi johonkin postaukseeni. Kun tajusin, etten voi ottaa vastuuta toisen, ventovieraan tunteista, sanoista ja olla hänen roskaläjänään, häpeäkin helpotti eikä ole sen koommin käynyt enää kylässä.

Häpeämisen sijaan voi alkaa rakastaa.

Tuo oivallus oli itselleni siis käänteentekevä häpeän maailmassa. Mutta silloin, kun itsetuntoni oli lytätty ja murskana, häpeä oli luonani varsin arkipäiväinen vieras. Olen aina omannut hyvän huumorintajun ja lyönyt monesti asiat leikiksi, mutta itseäni koskevia mokia minun oli aiemmin vaikea hyväksyä. Eihän perfektionisti mokaa, sehän on selvä. Oppimisen kautta olen ymmärtänyt sen, että moka on lahja, epäonnistuminen opettaa eniten ja että häpeäkin on vain yksi ihmisen laajan tunneskaalan tunteista, johon ei siihenkään tarvitse jäädä jumiin.

Nyt kun mietin, mitä kaikkea olen elämässäni hävennyt, niin jälkikäteen nuo asiat tuntuvat naurettavilta. Häpeä on saanut minut aikanaan piilottelemaan, salailemaan, kertomaan valkoisia valheita, pitämään kulisseja pystyssä. Olisi niin paljon helpottavampaa vain ollut olla rehellinen itselleen ja muille monessa tilanteessa. Mutta ehkä kaikki tämä häpeäkin on pitänyt läpikäydä, jotta olen se, joka olen.

Olen hävennyt sitä, että jäin ja hävennyt sitä että lähdin. Olen hävennyt sitä, että on ollut aikoja, että olen yksin huolehtinut vanhemmista tyttäristäni. Olen hävennyt toisen ihmisen ongelmia ja sitä, miltä ne saavat itseni näyttämään. Olen hävennyt rahattomuuttani. Olen hävennyt itseäni, ulkonäköäni. Olen hävennyt sitä, ettei minulla ole akateemista koulutusta. Olen hävennyt sitä, että olen kaatunut ja käsi on mennyt poikki. Ei kai kukaan nähnyt, miten äärimmäisen noloa. Olen hävennyt sitä, etten tiedä ja osaa. Eikö uusia asioita opetella juuri siksi, että opetellessa oppii? Olen hävennyt sitä, etten saa itseäni niskasta kiinni ja pysty laihtumaan. Olen hävennyt pienintäkin virhettä töissä. Kun tähän aikanaan vielä yhdistettiin pelolla johtaminen, niin kyllä vain häpesin lopulta sitä, että tunsin, etten osannut enää mitään. Pelkäsin niin paljon mahdollisia virheitä, että lamaannuin. Huh niitä aikoja. Olen hävennyt sitä, etten kelpaa. Oli aikoja, kun häpesin itseäni ja pidin itseäni muita huonompana, kun jatkuvasti jankutettiin, miten surkea tyyppi olen ja miten kukaan edes voi edes olla kanssani. Vasta jälkikäteen ymmärsin, että se ihminen voi niin huonosti ja oli niin epävarma, että tarvitsi minunlaiseni ämpärin, johon kaataa kaikki. Sitten olikin oiva hetki minulle hävetä sinisilmäisyyttäni. Olen hävennyt myös kiltteyttäni ja sitä, että haluan uskoa ihmisistä hyvää.

Maailmankaikkeudelle kiitos en häpeä enää mitään, en edes näiden menneiden häpeän aiheiden ääneen sanomista. Tekisi mieli taputtaa itseäni ja halata ja sanoa, että herranjestas, onneksi olet kasvanut henkisesti ja näet nyt sen, ettei mitään häpeämisen aihetta ole missään tapauksessa. Häpeä on joku alkukantainen vaistomme, jota me emme enää tarvitse. Siksi onkin tärkeää, että se nostetaan esiin, koska häpeä ei kestä sitä, että siitä puhutaan.

Ihanaa, sateista lauantaita! Ollaan just sellaisia kuin olemme.

Jenny

Instagramissa * Facebookissa

P.s. Muutamana flunssaisena iltana olen lukenut omaa blogiani sen alkuvuosilta. Kynäni on ollut terävä ja paikoin olen nauranut ääneen lukiessani. Mutta kuten eräs blogiani jo sen alkuvaiheessa lueskellut ihminen työpaikaltani sanoi juuri muutama päivä sitten, kirjoitukseni ovat muuttuneet mukanani. Niinhän se on. Muistan, kun elämä alkoi helpottaa, että mietin, että mistä ihmeestä nyt kirjoitan, kun isoja ongelmia ei ole. No, tilalle on tullut painonhallintaa sun muuta, mutta yhä haluan kirjoittaa siksikin, että näytän, että monenlaisesta pääsee eteenpäin ja kun alkaa oikeasti keskittyä siihen omaan elämään ja tutkia itseään, avautuu ihan uusi maailma!