Hyvä elämä

Häpeä ei kestä, että siitä puhutaan

Häpeä ei kestä sitä, että siitä puhutaan. Se saa voimaa salailusta, hiljaisuudesta ja arvostelusta, sanoo amerikkalainen Brene Brown kirjassaan Nouse vahvempana – Vaikeuksien kautta voittoon. (Viisas Elämä 2017).

Tuohon Brenen kirjasta poimimaani lainiin voin vain sanoa, että amen. Kyllä, olen samaa mieltä. Ei tästä ole kauaa, kun kirjoitin viimeksi häpeästä. Silloin sen sai itsessäni nousemaan ilkeä kommentti, joka liittyi johonkin postaukseeni. Kun tajusin, etten voi ottaa vastuuta toisen, ventovieraan tunteista, sanoista ja olla hänen roskaläjänään, häpeäkin helpotti eikä ole sen koommin käynyt enää kylässä.

Häpeämisen sijaan voi alkaa rakastaa.

Tuo oivallus oli itselleni siis käänteentekevä häpeän maailmassa. Mutta silloin, kun itsetuntoni oli lytätty ja murskana, häpeä oli luonani varsin arkipäiväinen vieras. Olen aina omannut hyvän huumorintajun ja lyönyt monesti asiat leikiksi, mutta itseäni koskevia mokia minun oli aiemmin vaikea hyväksyä. Eihän perfektionisti mokaa, sehän on selvä. Oppimisen kautta olen ymmärtänyt sen, että moka on lahja, epäonnistuminen opettaa eniten ja että häpeäkin on vain yksi ihmisen laajan tunneskaalan tunteista, johon ei siihenkään tarvitse jäädä jumiin.

Nyt kun mietin, mitä kaikkea olen elämässäni hävennyt, niin jälkikäteen nuo asiat tuntuvat naurettavilta. Häpeä on saanut minut aikanaan piilottelemaan, salailemaan, kertomaan valkoisia valheita, pitämään kulisseja pystyssä. Olisi niin paljon helpottavampaa vain ollut olla rehellinen itselleen ja muille monessa tilanteessa. Mutta ehkä kaikki tämä häpeäkin on pitänyt läpikäydä, jotta olen se, joka olen.

Olen hävennyt sitä, että jäin ja hävennyt sitä että lähdin. Olen hävennyt sitä, että on ollut aikoja, että olen yksin huolehtinut vanhemmista tyttäristäni. Olen hävennyt toisen ihmisen ongelmia ja sitä, miltä ne saavat itseni näyttämään. Olen hävennyt rahattomuuttani. Olen hävennyt itseäni, ulkonäköäni. Olen hävennyt sitä, ettei minulla ole akateemista koulutusta. Olen hävennyt sitä, että olen kaatunut ja käsi on mennyt poikki. Ei kai kukaan nähnyt, miten äärimmäisen noloa. Olen hävennyt sitä, etten tiedä ja osaa. Eikö uusia asioita opetella juuri siksi, että opetellessa oppii? Olen hävennyt sitä, etten saa itseäni niskasta kiinni ja pysty laihtumaan. Olen hävennyt pienintäkin virhettä töissä. Kun tähän aikanaan vielä yhdistettiin pelolla johtaminen, niin kyllä vain häpesin lopulta sitä, että tunsin, etten osannut enää mitään. Pelkäsin niin paljon mahdollisia virheitä, että lamaannuin. Huh niitä aikoja. Olen hävennyt sitä, etten kelpaa. Oli aikoja, kun häpesin itseäni ja pidin itseäni muita huonompana, kun jatkuvasti jankutettiin, miten surkea tyyppi olen ja miten kukaan edes voi edes olla kanssani. Vasta jälkikäteen ymmärsin, että se ihminen voi niin huonosti ja oli niin epävarma, että tarvitsi minunlaiseni ämpärin, johon kaataa kaikki. Sitten olikin oiva hetki minulle hävetä sinisilmäisyyttäni. Olen hävennyt myös kiltteyttäni ja sitä, että haluan uskoa ihmisistä hyvää.

Maailmankaikkeudelle kiitos en häpeä enää mitään, en edes näiden menneiden häpeän aiheiden ääneen sanomista. Tekisi mieli taputtaa itseäni ja halata ja sanoa, että herranjestas, onneksi olet kasvanut henkisesti ja näet nyt sen, ettei mitään häpeämisen aihetta ole missään tapauksessa. Häpeä on joku alkukantainen vaistomme, jota me emme enää tarvitse. Siksi onkin tärkeää, että se nostetaan esiin, koska häpeä ei kestä sitä, että siitä puhutaan.

Ihanaa, sateista lauantaita! Ollaan just sellaisia kuin olemme.

Jenny

Instagramissa * Facebookissa

P.s. Muutamana flunssaisena iltana olen lukenut omaa blogiani sen alkuvuosilta. Kynäni on ollut terävä ja paikoin olen nauranut ääneen lukiessani. Mutta kuten eräs blogiani jo sen alkuvaiheessa lueskellut ihminen työpaikaltani sanoi juuri muutama päivä sitten, kirjoitukseni ovat muuttuneet mukanani. Niinhän se on. Muistan, kun elämä alkoi helpottaa, että mietin, että mistä ihmeestä nyt kirjoitan, kun isoja ongelmia ei ole. No, tilalle on tullut painonhallintaa sun muuta, mutta yhä haluan kirjoittaa siksikin, että näytän, että monenlaisesta pääsee eteenpäin ja kun alkaa oikeasti keskittyä siihen omaan elämään ja tutkia itseään, avautuu ihan uusi maailma!

 

 

8 thoughts on “Häpeä ei kestä, että siitä puhutaan

  1. Tärkeä aihe ja hyvä kirjoitus.

    Häpeän herkästi (juurikin mainitsemistasi asioista ja tuhannesta muustakin) ja syyllistän itseäni. Ehkä olen viimeisinä parina vuotena hiukan päässyt niskan päälle häpeästä, mutta huomaan edelleenkin olevani välillä tosi armoton itselleni. Häpeästä pitäisi varmasti puhua enemmän, etenkin oman lähipiirin kanssa, koska ihan varmasti muutkin kokevat joskus häpeää. Kun siitä ei puhu, tuntuu, että kaikki muut ovat aina niin cool ja itse on ku mikäkin urpo :D Häpeästä on kuitenkin yllättävän hankala puhua, edes omien läheisten kanssa. Sitä avaa itsensä niin auki siitä puhuessa, että tuntuu helpommalta vaan sulkea se syvälle itseensä. Se ei tietysti ole järkevää, koska armotonta itsensä piiskaamista se ei poista.

    Tämän kirjoituksen voimaannuttamana koitan jatkossa olla avoimempi itselleni ja muille ja kertoa, jos koen häpeää. Se todennäköisesti helpottaa, ja alan ehkä oppia pois turhasta häpeäntunteesta kuten sinä :)

    1. Kiitos Maarit kommentistasi!
      Mä olen ihan samaa mieltä, häpeästä (ja monista muistakin tunteista) pitäisi puhua ehdottomasti enemmän ja myös sen oman lähipiirin kanssa. Mä yritän aina saada mun lapsille viestiä perille, ettei ole hävettäviä asioita eikä myöskään juttuja, jotka on noloja eikä tarvi nolostua pikku asioista. Kai se on hidasta työtä saada ihmisten päitä käännettyä, mutta just tällanen ruohonjuuritason työskentelykin on tärkeää :)
      Ja todennäköisesti aika moni meistä häpeää ainakin osittain samoja asioita ja olis varmasti aika helpottavaa kuulla, ettei olla yksin!
      Se avoimuuskin on onneksi asia, jota voi pikku hiljaa harjoitella. Ei tarvitse rykäistä kaikkea kerralla.
      Mahtavaa alkanutta viikkoa sulle!

  2. Kiitos hyvästä kirjoituksesta! Täälläkin häpeä on tuttu vieras, mutta prosessi vanhojen kaavojen murtamiseksi ja kahleista irroittautumiseksi on aloitettu. Hidasta se on, mutta tälläiset kirjoitukset tuovat voimaa että jonain päivänä voi katsoa taaksepäin ja todeta että selvisin, i’m still standing and i’ m happy 🙂

    1. Kiitos Laura kommentistasi! Mahtava, että olet aloittanut prosessin ja kirjoitit siitä jotenkin tosi hienosti. Ja voin yhtyä tuohon, että hidasta se on ja välillä tulee takapakkia, mutta aijettä se on sen arvoista!
      Oon ihan varma, että se sun päivä, kun voit tehdä noin miten kirjoitit, koittaa kyllä.
      Anna mennä vain, armon ja ilon kautta. Mukavaa alkanutta viikkoa sulle!

    1. Kiitos Mervi kommentistasi! Olet varmasti ottanut jo ensimmäisen askeleen, kun kommentoitkin <3 Itselläkin tämä on ollut pitkä prosessi, mutta kannattava sellainen. Askel kerrallaan ja armoa itselle! Mukavaa viikonloppua.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *