Itsestä oppii koko ajan lisää

Kevät on ollut tosi kiireinen, ja vaikka sisimmässäni tiedän, että selviän aina kaikesta, vaikka sitten isosta tai pienemmästä työrysästä, minulla on tietyn ihmisen eli puolisoni kanssa tietty toimintatapa. Eli saatan lähettää hänelle paniikkiviestejä, että ääk, niin ja niin paljon tekemistä ennen juhannusta, pitää saada painoon niin ja niin monta titteliä ja kirjoittaa se, tää ja toi juttu, en varmana selviä ajoissa. Ja että se ja tää ja toikin asia pitää hoitaa, miten mä muka ehdin tehdä kaiken ajoissa iik. Huomaan, kuinka itsestä oppii koko ajan lisää.

Terkut maitolaiturilta!

Ja sitten sieltä tulee vastaus, woimaa päivään, tietty sä ehdit kaiken, hyvin se menee, sähän rokkaat.

Ja sitten luen viestin ja nyökyttelen, että niin just, totta kai. Kaikki järjestyy ja on hyvin jo nyt.

Eräänä päivänä sitten tuossa pyöräilin kotiin ja yhtäkkiä ymmärsin, että enhän koskaan tee noin kenenkään muun kanssa. Uskon itseeni vahvasti ja tiedän, että ehdin tehdä aina kaiken ja ajallaan. Enkä koskaan ottaisi tehtäväksi niin isoa hommaläjää, josta olisi mahdotonta selviytyä. Oikeasti tunnen itseni aika hyvin ja tiedän, mikä on realistista. Sitä paitsi useimmiten nautin siitä pienestä paineen tunteesta ja deadline on muusista parhain. En siis koskaan ole missään paniikissa, saatan toki joutua hengittelemään, mutta sitten alan hommiin, yksi peruna kerrallaan. Siinä sitten pyöräillessäni aloin palastella tuota tapaani toimia ja ymmärsin, että sillä haen vahvistusta minulle tärkeältä ihmiseltä. Että vaikka tiedän, että osaan, pystyn ja ennen kaikkea ehdin, on vain välillä kiva kuulla se toiselta. Että tavallaan heittäydyn hänen seurassaan vähän marttyyriksi ja heikommaksi kuin olenkaan, koska haluan kuulla tietyt sanat.

Aloin sitten siinä pilkkoa vahvistusta osiin. Mitkä ovat ne tunteet, joita kaipaan toiselta? Hyväksyntää, huomiota, vahvistusta sellaisille luonteenpiirteille, joita tarvitsen arjessani ja työssäni, kuten ahkeruudelle, järjestelmällisyydelle, organisoitinkyvylle, pitkäjänteisyydelle ja kärsivällisyydelle?

Samalla mietin, että noita kaikkia pystyn myös itse vahvistamaan itsessäni. Vaikka odottaisin niille vahvistusta vain yhdeltä ihmiseltä, on hyvä osata vahvistaa niitä myös itse. Kun enhän usko siihen ollenkaan, että kukaan ulkopuolinen, oli hän sitten kuinka läheinen tahansa, voi meitä maaliin asti työntää, kyllä kaiken on lähdettävä lopulta itsestä. Toki muut voivat kannustaa meitä, mutta silti.

Ajattelin taas pitkästä aikaa kokeilla mielikuvaharjoittelua kaiken tämän tekemisen keskellä. Vaikka etenenkin peruna kerrallaan, silti voi välillä matkustaa mielikuvissani myös maaliin asti. Miltä tuntuu lukea lehtijuttua painetusta lehdestä? Miltä tuntuu klikata kirjoittamani nettilinkki auki? Miltä tuntuu, kun työpöydälleni tupsahtaa toimittamani kirja painotuoreena?

No ihanalta tietysti, vastauksena kaikkiin kolmeen kysymykseen.

Ja sitten tajusin myös asian, joka ehkä tärkein kaikista. Jouduin niin monta vuotta olemaan yksin vahva, pitämään kaikki pallot ilmassa ilman toisen ihmisen apua, ottamaan vastuuta ja tekemään isoja päätöksiä ilman, että olisin voinut toiselta ihmiseltä kysyä niihin mielipiteitä, että tällä tavalla heittäytymällä heikommaksi kuin olenkaan hänen seurassaan, etsin sopivaa tasapainoa.

On helpottavaa huomata, että vaikka on aikanaan kovettanut itseään osin omasta halusta ja osin pakosta, niin se kovinkin kuori alkaa hiipua ja murtua, kun on turvallista olla. Tasapaino on hyvästä. Ei ole hyvä ripustautua toisiin ihmisiin koko ajan, mutta ei ole hyvä myös pärjätä aina yksin vain. Sopivasti kumpaakin lienee hyvä sekoitus. Olen myös oppinut delegoimaan! Olen ymmärtänyt, ettei minun ole pakko enää tehdä yksin kaikkea, vaan eilenkin suursiivottiin kotona yhdessä.

Mikä meininki?

Jenny

Terkut täältä maalaismaisemasta!