Kolme treeniä viikossa ei ole epäonnistuminen

Kolme treeniä viikossa ei olekaan epäonnistuminen, tajusin, kun aloin kirjoittaa tätä postausta. Ensin nimittäin ajattelin, että kerron, kuinka ehdin viime viikolla liikkua vain kolmesti. Että viime viikko se meni ihan reisille liikunnan suhteen. Kun asiaa hetken funtsin, tajusin, että kolme treeniä viikossa on nykyisillä mittareillani ja tämän hetkisessä elämäntilanteessani oikein hyvä saavutus! Ei loistava tai täydellinen saavutus, mutta hyvä. En siis mitenkään voi olla tyytymätön itseeni.

Viime viikolla ohjasin sisäpyöräilyn, kävin kerran Vauhtisammakon juoksutreeneissä (teemme yhteistyötä) ja kerran vietin laatuaikaa puolisoni kanssa 10 kilsan juoksulenkillä. Vaikka saamani juoksuohjelman pitkä lenkki ja kilsan vedot jäivät töiden ja arkikiireiden takia tekemättä, myös hyötyliikuin ja pidin itsestäni muulla tavoin huolta, kuten osallistumalla meditaatioretriittiin ja syömällä semiterveellisesti. Kun pelasin ekaluokkalaisen kanssa Kimbleä, treenasin aina välillä syviä vatsalihaksia! Eläköön kotitreeni ja sen lukuisat eri muodot.

Kun ystävä- ja tuttavapiiri koostuu aktiivisesti kuntoilevista, urheilulajeissa aikuisiälläkin kisaavista ja erilaisiin urheilutapahtumiin useita kertoja vuodessa osallistuvista tyypeistä, joita ihailen suuresti, on helppo sortua ajattelemaan, että se, että on liikkunut vain kolme kertaa viikon aikana, on lähes yhtä tyhjän kanssa. Kun ei päivitäkään sinne Instagramiin treenikuvia joka päivä, alkaa helposti tuntua siltä, että sitähän alkaa olla ihan sohvaperuna. Ehkä onkin siis ihan hyvä tulla välillä ulos sieltä täydellisestä liikuntakuplasta ja huomata se, että todellakin kolme tunnin treeniä viikossa on parempi kuin ei treeniä ollenkaan.

Toki itse vertaan itseäni helposti aikoihin, kun toimittajan duunien ohella ohjasin noin 10 viikkotuntia ryhmäliikuntaa. Vuosikausia tuo 10 tuntia on ollut itselleni ihan tavallinen treenimäärä viikossa ja ymmärrän heitä täysin, jotka sen verran haluavat liikkua. Itse en tällä hetkellä jaksa enkä edes halua irrottaa liikunnalle niin paljon aikaa. On niin paljon kaikkea muutakin kiinnostavaa elämässä.

Hiljattain kirjoitin siitä, miten olin alkanut huomaamatta verrata itseäni muihin Instagramissa kaltaisiini juoksua hehkuttaviin tyyppeihin. Totesin silloin, että parasta on verrata itseä vain omiin aiempiin suorituksiin, mutta haluan lisätä siihen vielä sen, että myös elämäntilanne pitää huomioida. Jos elämäntilanne on nyt eri kuin silloin kuin runsaampi treenimäärä oli mahdollinen, selvähän on se, ettei oikein voi ihan täysillä sellaisenaan verrata. Liikunta, kuten niin moni muukin asia elämässä, kannattaa suhteuttaa siihen sen hetkiseen elämäntilanteeseen. Liikkua kannattaa sen verran, ettei se aiheuta puolin tai toisin stressiä. Tärkeintä on se, että itse tunnistaa, mikä on riittävästi, mikä liikaa tai liian vähän. Eikä siihen ole sitten muilla sanomista. Välillä on aikoja, että runsas liikunta mahtuu arkeen ja sitä haluaakin liikkua vaikka sen 10 tuntia viikossa. Välillä on aikoja, kun ei ehdi liikkua kuin sen kolme tuntia tai vähemmän, mutta sen sijaan, että kokee huonommuutta tai masentelee asiasta, kannattaa kelata, että kaikki liikunta on kotiinpäin, jokainen 10 minuuttinenkin treeni lasketaan ja jokaisella askeleella on merkitystä.

Tuli sitten mieleen sekin, että monella liikunnan aloittaminen voi olla juuri siksi niin nihkeää tai vastenmielistä, jos kuvitellaan, että heti pitäisi liikkua tunti ja monta kertaa viikossa. Jos yhtäkkiä rysäyttää elämän uusiksi ja vielä alkaa liikkua hulluna, on se vain usein liikaa eikä kanna kauas.

Minulta usein kysytään sitä, miten päästä juoksussa alkuun, jos juoksutaukoa on vaikka 20 vuotta tai ei ole oikeastaan juossut ikinä. Silloin kilometrikin tuntuu sairaan pitkältä matkalta, mutta onneksi kilometrin voi pilkkoa osiin! On ihan ookoo juosta vaikka yksi lyhtytolpan väli ja kävellä kaksi. Ja sitten toistaa sitä loppulenkin ajan.

Yhdelle tutulleni selitin innoissani Waldniel-taktiikasta, jota teen kerran viikossa niin, että juoksen kolme minuuttia ja kävelen yhden ja toistan tätä treeniohjelmani mukaisesti, tällä viikolla treenin pituus on 90 minuuttia. Vastaukseksi sain, että aijaa, no mä en kyllä mitään mee sinne lenkille kävelemään, mä kyl juoksen. 

Nauratti kovasti, koska voin rehellisesti sanoa, että tyyppi kuulosti ihan minulta 10 vuotta sitten!

Mutta nykyinen minäni sen sijaan on havainnut tuon Waldnielin ihan mahtavaksi tekniikaksi. Pitkänkään lenkin jälkeen en ole väsynyt, olen saavuttanut samat kilometrimäärät kuin pelkällä juoksulla, tekniikkani on pysynyt parempana eikä juoksuasento ole päässyt romahtamaan, kun välillä ”huilii” kävelemällä minuutin kerrallaan.

Tämän viikon kalenteriin olen rustannut viisi treeniä. Nyt niistä on ensimmäinen tehty. Pyrin siihen, että kaikki ne viisi onnistuvat, mutta jos näin ei käy, niin onpa ihanaa, ettei maailmani enää kaadu tai huono omatunto nouse sen takia. Sen sijaan pidän mielessä sen, että jokainen liike on kotiinpäin ja jokaisesta askeleesta saan olla ylpeä. Kolmekin treeniä on jo onnistuminen.

Heippa!

Jenny