Oppiläksyjä elämässä vol miljoona

Tiedätkö miten typerä olo tulee, kun punnitsee tomaatteja, valittelee mielessään käsivaivaa ja huomaa, että kanssapunnitsijalla ei ole toista kättä ollenkaan! Ah elämän oppiläksyjä.

Huumori alkaa loppua sään suhteen! Mutta koska edes pyrin olemaan valittamatta, olen vain tyytynyt vähän päivittelemään tuota marras-joulukuista keliä. Tosin pari kertaa olen päästänyt suustani että voi perkele, mikä ilma, mutta silloin olen nipistänyt itseäni, haloo, herätys. Ilmasta huolimatta niin monta asiaa on ihan hyvin, katsotaan me ympärillemme vaikka.

Tulihan se talvi sieltä!

Viime aikoina olen kiinnittänyt muutenkin huomiota enemmän siihen, mitä päästän suustani. Toki sammakoitakin tulee sanottua, ja joskus sitä arvostelee ihmisiä puolivahingossa, kuten vaikka toisten ajotyyliä. Jos se nyt ei ole hengenvaarallisesta päästä, niin mitä väliä. Tyyppi, joka ajaa kuuttakymppiä ohituskaistalla kehä ykkösellä tai vilkuttaa päin persusta liikenneympyrässä, on saattanut juuri saada ajokortin.

Mutta onneksi elämä opettaa näissä. Muistan, kun nelisen vuotta sitten olin murtanut vasemman kämmeneni longboardatessa. Käytin tuolloin energiaani runsaasti harmittelemalla kipeää kättä. Toki se vaivasi ja esimerkiksi haittasi liikunnanohjauksia, jotka olivat silloin isommassa roolissa elämässäni.

Murtumaa ei näkynyt heti röntgenissä, joten kämmen ehti luutua hieman pieleen eikä sitä enää tuolloin voitu kipsata. Vaiva ei kuitenkaan ollut niin iso, että sitä olisi kannattanut korjata leikkaushoidolla. Parin vuoden ajan se tosin oli riesana usein esimerkiksi punnerruksissa, mutta nykyään sitä vihloo korkeintaan luihin ja ytimiin iskevällä koiranilmalla.

No kerranpa taas olin voivotellut kättäni matkalla kohti markettia. Kun sitten he-vi-osastolla punnitsin tomaattejani, katsoin viereisellä vaa’alla operoivaa miestä. Hänelläpä ei ollut toista kättä lainkaan! Siihen loppui valitus kädestäni.

Toinen hyvä esimerkki oli se, kun kärsin juoksijan polvesta, jota kuntoutettiin kuukausitolkulla. Sitä ennen olin saattanut joskus voivotella ääneen, kun piti lähteä lenkille. Kun sitten en voinutkaan juosta kuukausiin, koska kipu oli niin karsea, loppui valitus siihen. En enää koskaan ole voivotellut sitä, että pitäisi lähteä lenkille. Jos en jaksa, en mene, mutta en myöskään valita. Ja kun menen, olen kiitollinen jokaisesta juoksuaskeleesta.

Tämäkään ei ole itsestäänselvyyttä.

Joitain kuukausia sitten kaverimme oli tarjoamassa meille keikalta kyytiä kotiin taksilla. Hän on istunut koko elämänsä pyörätuolissa, eikä koskaan ole voinut ottaa askeltakaan. Kiitin kohteliaasti ja sanoin, että kävelemme mielellämme ratikkapysäkille, kun siinä saa samalla haukattua happea. Hän vain vastasi, että ookoo, no siitä hän ei tiedä mitään, mutta ei onneksi pahoittanut mieltään sanavalinnastani. Sen jälkeen olen muistanut aika lailla jokainen päivä olla iloinen siitä, että saan paitsi juosta, saan myös kävellä.

Aika helposti ihminen valittaa turhasta. Kohtuullisen harva meistä muistaa olla kiitollinen vaikka nyt omasta kehostaan ja siitä, mihin kaikkeen se pystyykään. Tiedän, koska olen itsekin ollut taipuvainen harmittelemaan turhasta. Mutta niin noita oppiläksyjä osuu kohdalle juuri oikeina hetkinä.

Taito, jonka osasin ennen nykyistä paremmin, oli hankaluuksista kiittäminen. Nyt se on tupannut unohtumaan ja epäkohdat elämässä useimmiten lähinnä harmittavat. Mutta, kuten sanottu, säästä en aio sanoa pahaa sanaakaan. Totean vain, että onpa todella raikas talvinen ilma!

Kun joku toinen tyyppi ärsyttää, hänen hyvistä puolistaan voi kiittää. Useimmissa meissä on kuitenkin jotain hyvää ja kaikissa meissä on jotain ärsyttävää. Kun kiehaantumisen hetkellä muistaa edes pienen hitusen siitä hyvästä ja kiittää hiljaa mielessään, ärsytyskin lakkaa. Kun ihminen on kiitollinen, hän ei samaan aikaan voi olla negatiivinen, kiukkuinen, valittaa tai hermoilla. Kiitollisuuden voima on niin valtava, ettei se vain mahdu samaan hetkeen negatiivisten tunteiden kanssa.

On helppoa olla kiitollinen silloin, kun kaikki on hyvin ja homma toimii. Todellinen sankari sen sijaan on kiitollinen myös siitä, mitä hän ei ole saanut. Se johtaa usein jonnekin jännittävään, mistä ei sillä hetkellä esimerkiksi voi tietääkään. Itseni kohdalla se on vienyt esimerkiksi nykyiseen työpaikkaani. Kun kahdesti jää kakkoseksi työnhaussa, kolmas kerta voi tuoda sellaisen jättipotin, ettei osaa ymmärtääkään.

Kun arvostamme sitä, mitä itsellämme on, alkaa ihmeitä tapahtua. Liukuhihnalta.

Uskotaan siihen. Kaunista talven jatkoa ja hyvää vappua!

Jenny

P.s. Jos haluat, minua saa käydä ehdottamassa the Blog Awards Finland 2017 -kisaan! Tuu myös Facebookiin ja instaan!