Rohkeammaksi yhdessä päivässä?

Rohkeammaksi yhdessä päivässä? Kun menee pois mukavuusalueelta, se on mahdollista. Yhtään en tosin tiedä, mihin tämä rohkeus on minua viemässä. Se varmaan selviää ajan myötä.

Lauantainen onnistuminen ja itseni ylittäminen ekalla ultramatkalla tekee varmasti arjelleni hyvää pidemmälläkin tähtäimellä, kun vain olen noita pitkän kisapäivän kokemuksia ja tapahtumia tarpeeksi palastellut ja sulatellut. Ihan oikeasti löysin lauantaina (myös muiden avulla) itsestäni sellaista voimaa, sinnikkyyttä, rohkeutta, tekemisen meininkiä ja keskittymiskykyä, joita en ole pitkään aikaan normiarjessa oikeasti tarvinnut tai edes osannut kaivata. Kas, olinhan taas vain ajautunut mukavasti sinne puolisuorittamisen oravanpyörään, jossa ei hirveästi ole tarvinnut kuitenkaan stressata kuin ehkä asioista, joista näin jälkikäteen ei olisi todellakaan kannattanut stressata. Olin ajelehtinut mukavasti maanantaista sunnuntaihin 52 viikkoa vuodessa olematta kuitenkaan aina edes niin tyytyväinen siihen, mitä tapahtuu kuitenkin ilman, että olisin tehnyt mitään toisin.

Toki lauantai eroaa hyvin paljon monista vaikeista tilanteista, joissa olen ollut mukana. Olen selviytynyt aikanaan monestakin erittäin tukalasta tilanteesta ja elämänvaiheesta, mutta olen joutunut niihin tahtomattani eikä vaihtoehtoja ole ollut kuin jaksaa ja selviytyä. Lauantaina Smir2018-kisassa tilanne oli taas ihan toisenlainen. Olin itse nimenomaan halunnut juoksemaan tuonne tapahtumaan, vaikka olinkin muodostanut siitä päässäni hieman erilaisen (helpomman) mielikuvan. Olisin totta kai voinut jättää leikin kesken eikä siitä olisi syntynyt sen kummempaa harmia, mutta en jättänyt (vaikka se oli lähellä).

Ainakin aion uteliaammin katsoa, mitä kaikkea on olemassa!

Jos ennen, silloin aikanaan kun kampesin itseäni pahoinvoinnista kohti parempaa hyvinvointia, tiesin, että olenhan oman elämäni arkkitehti ja voin ottaa ohjat käsiini ja tehdä valintoja, jotta eläisin itselleni mahdollisimman tarkoituksenmukaista ja tyydyttävää elämää, niin nyt tämä kaikki tuntui vain unohtuneen. Hupsan. Mitään suurta elämäänsä tyytymätöntä valittajaa tai mielensä pahoittajaa minusta ei ollut tullut, mutta kun aikaa täällä on vain niin vähän, niin jumakauta hetkeäkään ei ole tuhlattavaksi.

Kuten olen monet useat kerrat kirjoittanutkin niin tänä keväänä olen miettinyt pitkästä aikaa elämäni merkitystä,  omaa merkitystäni ja sitä, millaista arkea haluan elää. Olen pyöritellyt päässäni monenlaisia vaihtoehtoja ja herätellyt niitä vanhojakin unelmia katsoakseni, ovatko ne vielä elossa. Olen aika ajoin ollut ahdistunut ja stressaantunut niin tekemistäni valinnoista kuin valinnoista, joita olen jättänyt tekemättä. Olen miettinyt, mihin suuntaan jatkaa monellakin saralla ja mitä seuraavaksi haluaisin tapahtuvan. Olen miettinyt sitä, kuinka paljon annan ihmisten vaikuttaa siihen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kuuntelenko heitä, jotka tiputtavat itseäni maanpinnalle realisteina vai kuuntelenko heitä, jotka uskovat minuun enemmän kuin minä ehkä itsekään uskon.

En vieläkään tiedä vastauksia juuri mihinkään niihin asioihin, joita olen kirjoittamallakin yrittänyt purkaa ja avata. Tilanne olisi niin erilainen, jos ei tarvitsisi miettiä rahaa ja toimeentuloa. Toisaalta taas uskon niin paljon siihen, että kun vain tekee kuten sydän sanoo, niin asiat aina järjestyvät jollain tavalla. Ja lauantaina näin sen todella läheltä, ihmeitä oikeasti tapahtuu! Ja vaikka olen sitä tyyppiä, että teen mielelläni paljon töitä, en voisi koskaan tehdä töitä vain rahasta. Tarvitsen työnteollekin sen suuremman merkityksen, sen, että minulla on väliä, tekemälläni työllä on väliä ja pystyn työskentelemällä auttamaan ihmisiä. Tällä hetkellä se toteutuu hyvin jokaisella saralla, mitä teen. Moni töistäni, kuten vaikka liikunnanohjaus, on sellainen, että joku muukin hyötyy siitä jotain ja saa itselleen hyvinvointia. Ja kirjamaailmassahan on ihan mahtavaa olla kirjantekijöiden mukana elämässä sitä hetkeä, kun he toteuttavat ehkä suurinta unelmaansa.

Jotenkin olen ainakin juuri nyt tänään ja tässä hetkessä aika kyllästynyt menemään vain sen virran mukaan, mitä ”pitää” tehdä, mitä kuvittelen, että minulta odotetaan tai mitä joku toinen sanoo, että minun olisi järkevää tehdä, koska sitä ja tätä.

Jotenkin olin kuvitellut viime aikoina, että todella kuuntelen itseäni ja seuraan sydäntäni, mutta ehkä pelko, stressi, epäusko, oman itsen epäily, raha ja moni muu asia oli ajanut minut vain porskuttamaan tätä arkea sen sijaan, että pysähtyisin ja tiedostaisin, missä tässä hetkessä edes olen menossa. Jälleen kerran. Ehkä onkin hyvä tehdä omasta elämästä aika ajoin tilannepäivitystä, eikä vain tyytyä siihen, mikä on? Ehkä tuon lauantain tehtävä oli sysätä minut taas sille tielle, mitä olin joitain vuosia sitten hyvää vauhtia kulkemassa. Ehkä sen tarkoitus oli herättää minut. Ehkä sen tarkoitus oli tehdä minusta rohkeampi.

Aaaah. Tämän kirjoittaminen helpotti jo suuresti. Mahtavaa viikon jatkoa sinulle!

Jenny

*Instagramissa*