Kiitollisuus ja huoli eivät mahdu samaan hetkeen

Kiitollisuus ja huoli eivät mahdu samaan hetkeen

Minne katosi rentous? Usko ja luotto tulevaan, siihen, että asiat järjestyvät ja menevät just niin kuin on tarkoitettu? Miten niiden on tarkoitettu menevän? Minne hävisi asioiden hyväksyminen ja se, että nyt on näin ja sitten taas toisin? Minne katosi kiitollisuus, joka ei mahdu huolen kanssa samaan hetkeen?

Ehkä olen keskittynyt viime kuukausina tai ehkä jopa parina viime vuonna vain liiaksi fyysiseen hyvinvointiin, semiterveelliseen syömiseen, liikkumiseen ja riittävään nukkumiseen, että unohdin hetkeksi, että henkistä treeniä ei sovi unohtaa. Muuten löydän itseni helposti tuolta ensimmäisen kappaleen tunnelmista, jossa olo on sellainen kuin olisi juoksemassa junaan ja aina myöhästyisi siitä viisi sekuntia.

Vaikka tavoitankin sen rentouden, hetkessä elämisen ja nyt on näin -fiiliksen aika ajoin, melko usein huomaan sen olevan myös hukassa. Kun tavoitan sen tunteen, olen usein jossain luonnossa. Meren äärellä, metsässä juoksemassa, istun puistonpenkillä tai kirjoitan. Noissa hetkissä en tee mitään muuta kuin korkeintaan liikun, olen vain. Ilman ärsykkeitä, jotka vaativat aivoiltani mitään.

Hakusessa tämä fiilis.

Mutta sitten huomaan sen oudon levottomuuden nousevan, ajatusten alkavan jankata samaa rataa, huolien iskevän ja jalan olevan jo oven välissä kohti tulevaa ilman, että ehdin olla tässä ja nyt. Kun keitän kahvia, kun istun autossa, kun selaan somea. Niinä hetkinä lakkaan uskomasta elämääni ja ajattelen, että teen sitten niin tai näin, niin elämäni on silti aina kituuttamista ja paremmasta unelmoimista. Että ei olisi pitänyt tehdä sitä ja tätä, niin nyt ei tarvitsisi miettiä. Että HALOO, kannattiko?! Ja sitten iskee turhautuminen: enkö ole jo hei esimerkiksi viimeisen 10 vuoden aikana oikeasti tehnyt parastani ja kärsinyt silti ihan hirveästi? Kauanko pitää vielä kitkuttaa, selviytyä ja jaksaa? Kuinka paljon yhdelle ihmiselle voidaan kaataa niskaan vastuuta ja velvollisuuksia?

Silti samaan aikaan tuntuu siltä, että kaikki järjestyy, kuten hoin viimeiset 10 vuotta. Onneksi. Lopultahan kaikki on järjestynyt monessa asiassa paremmin kuin hyvin, kuten jaksoin silloinkin uskoa. Silti tuntuu siltä, että olisipa joskus aivan ihanaa, jos elämä vain olisi kepeää, helppoa, vaivatonta eikä tarvitsisi jatkuvasti miettiä ja stressata eri asioista. Ehkä se olen vain minä ja ajatukseni, jotka aiheuttavat tätä stressiä itselleni?

Jossain kohdin silloin, kun asiat ulkopuolelta näyttivät vielä sekavilta ja moni asia oli vailla ratkaisua, opin silti luottamaan, että laituri kantaa. Jokainen kerta kun uskalsin irrottaa huolehtimisesta ja murehtimisesta, arki keventyi, sillä sekunnilla. Ratkaisut nousivat kuin tyhjästä, ihmeitä tapahtui, minua autettiin, tunsin, että olen turvassa. Mutta juuri nyt joku haraa vastaan, enkä uskalla vain antaa palaa. Tilalla on liian rationaalisesti ajatteleva ihminen, joka ei malta odottaa ja varsinkaan ei siedä epävarmuutta tällä hetkellä lainkaan.

Mutta eihän elämä anna vastauksia heti.

Olen miettinyt pääni puhki, mikä ratkaisuksi. Ja sitten muistin, että mitä jos nytkin vain keskittyisin niihin asioihin, jotka ovat hyvin.

Koska olen ihminen, tuskin pystyn ikinä täysin irrottautumaan turhasta murehtimisesta. Silti olen oppinut kuitenkin käymään murehtimisen suossa yhä vain lyhempiä hetkiä. Yhä enemmän uskallan luottaa ja löydän varmuutta. Se tuntuu hyvältä. Vaikka välillä menee huonommin monessakin suhteessa ja missä tahansa asiassa, aina tulee se hetki, jolloin taas on helppo olla ja hengittää ja elämässä asiat tapahtuvat vaivattomasti ja kevyesti virraten. Huononakin päivänä tai jaksona kun keskittyy niihin asioihin, jotka silloin ovat hyvin, ei sille turhalle vellomiselle ja epätoivolle edes oikein tahdo jäädä aikaa: kiitollisuus ja huoli eivät mahdu samaan hetkeen.

Kiitollisuus ja huoli eivät mahdu samaan hetkeen.

Kokeilen taas. Miljoonannen kerran.

Aurinkoa!

Jenny

Seuraa Instagramissa

 



14 thoughts on “Kiitollisuus ja huoli eivät mahdu samaan hetkeen”

  • Jotenkin ihana kuulla ettet sinäkään 😁 ole koko ajan vain yltiöpositiivinen.
    Mutta totta puhut joka lauseessa.
    Tämä kolahti erityisesti. ”Kauanko pitää vielä kitkuttaa, selviytyä ja jaksaa? Kuinka paljon yhdelle ihmiselle voidaan kaataa niskaan vastuuta ja velvollisuuksia?”

    Mietin tota välillä, ennen ehkä useammin kuin nykyisin. On ehkä aika tajuta, että elämä on tuollaista. Siinä on selvitymistä ja jaksamista.
    Sama parisuhteissa. Olen vasta nyt tajunnut että edes ”täydellinen parisuhde” ei ole riidaton tai tylsä tai… aina välillä. Että mikään elämässä ei ole vain kivaa ja helppoa.
    Vaikka kuinka niin toivoisinkin 😀

    Kyllä näissä jutuissa pohdittavaa riittää.
    Kiitos kun kirjoitat

    Jk. Miten hitossa mä saisin itseni liikkumaan yhtään?

    • Kiitos P!
      Voi ei, enhän mä tosiaankaan aina ole mikään positiivari. Nyt näitä kuoppia on sitä paitsi tänä vuonna ollut paljon aiempaa enemmän. Viime vuodet olivat niin tasaisia, että ei ihmekään.
      Kyllä se niin menee, että onnellinen on se, joka hyväksyy elämän sellaisenaan. Ja lopulta isossa mittakaavassa nämä omat murheet on aika pieniä.
      Elämä ei todellakaan ole aina kivaa ja helppoa, mutta onneksi se on myös kivaa ja helppoa.
      Mites me saatais sut liikkeelle! Tuu mun kanssa kävely/juoksuyhdistelmälle sitten, kun taas voin juosta?
      Ihanaa kesän jatkoa!

  • Minä olen tehnyt juuri tuota kaiken maailman murheiden kantamista viimeiset puoli vuotta eikä oikein missään ole ollut hyvä olla tai juuri tuo kaivattu turvallisuuden tunne. Ihanaa kun kirjoitit aiheesta <3, ehkä itsekin muistaa ettei maailma lopu rahahuoliin tai riitaan ja mistä kaikesta sietää olla kiitollinen ja onnellinen. Tästäkin ehkä uuteen nousuun.

  • Erittäin hyvää asiaa taas. 🙂 Luin vuosia sitten eräästä mentaalivalmennusta käsittelevästä kirjasta neuvon, joka oli suurin piirtein näin: ”Onnelliset ihmiset eivät murehdi asioita, joihin ei voi vaikuttaa.”. Kun tuon muistaisi. On varmaan helpompi mieltää, että kunnon eteen on tehtävä jatkuvasti töitä kuten käytävä lenkillä tai salilla. Kuinka moni treenaa mentaalipuolta yhtä aktiivisesti? Muistaisin lukeneeni, että sitäkin puolta olisi treenattava säännöllisesti.

    Mahtavaa viikonlopun jatkoa! 🙂

    • Kiitos Jyri aktiivisesta kommentoinnista! Tuo on hyvä neuvo ja varmasti ihan paikkansa pitävä. Itse olen ollut isommissakin pulmissa kuin nyt, ja silti ollut onnellisempi. Näin ne ehkä nekin tunnetilat tulevat ja menevät, mutta aina näilläkin fiiliksillä on joku sanoma.
      Nyt tosin sitten tämän jalkavaivan myötä onnistuin kai päästämään irti muistakin murheista. Nyt olen ja möllötän ja nautin siitä, mitä voin tehdä.
      Itse olen muuten viimeisen 10 vuoden aikana tehnyt tosi paljon työtä tuon mentaalipuolen eteen, mutta kuten kirjoitinkin, viimeiset pari vuotta huomattavasti vähemmän, ja se sitten välillä myös näkyy näinä epätoivon hetkinä.
      Mun mielestä se onkin yhtä tärkeää kuin esim. punttitreeni ja auttaa elämään niin paljon rennompaa arkea.
      Ihanaa viikon alkua sulle!

  • Hei, Jenny!

    Olet kirjoittanut viime aikoina asioista, joiden kanssa painin itsekin. Viimeiset kolme viikkoa olen ollut lomalla, tai pikemminkin suorittanut lomaa odottaen rentoa ja kevyttä kesäfiilistä. Carpe diem -ajattelu ei ole oikein toteutunut, sillä rentouden sijasta olen levoton. Olen koko ajan ollut huolestuttavan tietoinen lomapäivien määrästä eli en ole pystynyt irrottautumaan työstä. Mieheni totesi eilen, että loman loppuminen on hyvä asia, koska ei tarvitse enää olla huolissaan sen loppumisesta. Auts! Parasta elämässä on siis säännöllinen arki ja työnteko? Ei kyllä mun mielestä… No, edessäni on vielä yksi viikko lomaa, joten ehdin vielä kokeilla, löydänkö kaipaamaani rauhaa ja levollisuutta.

    Edellisen kirjoittajan tavoin toivon myös liikuntakärpäsen puremaa. Mieli on avoin, mutta jalat eivät jostain kumman syystä liiku. (Tosin nyt tässä helteessä ei voi mennä edes ulos, reippaasta kävelystä puhumattakaan.)

    Hyvää heinäkuun jatkoa!

    • Kiitos Mari kommentista!
      Toivottavasti olet löytänyt rauhaa ja levollisuutta! Itsekin olin tosi levoton vielä viikon verran lomailtuani, mutta kun tähän tuli vielä sitten lisämurheita, niin jotenkin osasin irrottaa noista muistakin pulmista. Levollisuus siis alkoi löytyä just niin, kun nostin kädet ilmaan ja sanoin, että hyvä on, anna tulla.
      Kyllä se liikuntakärpänen sieltä puraisee, ehkä sitten, kun lakkaa miettimästä asiaa? Mutta tuttua nuokin fiilikset ovat. Pikkuhiljaa sälytä liikuntaa arkeen vaikka hyötyliikkumalla ja tee vain asioita, joita haluat tehdä ja jotka susta on kivoja!
      Kiva, kun jätit kommenttia. Toivon, että sulla on ihana kesä <3

  • Kiitos, kuulosti juurikin minun elämäntilanteeltani. Jostakin pitäisi taas löytyä usko siihen, että elämä kantaa.

  • Olen kuullut toisessa työssäni tällaisen vinkin asioiden käsittelyyn:
    Ota asia/ongelma ”kämmenelle” ja mieti pystytkö asialle tekemään jotain, jos et pistä se pois, jos pystyt tekemään sille jotain tee se heti pois alta, niin se ei häiritse enää”
    Tai jotenkin näin..
    Itselläkin on vielä opittavaa tässä asiassa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *