Avainsana: lifie

Uusi innostukseni polkujuoksu + arvotaan 2 paikkaa PNM Trailille 4.8.

Uusi innostukseni polkujuoksu + arvotaan 2 paikkaa PNM Trailille 4.8.

Enpä vielä vuosi sitten tiennyt, mihin jälleen kerran uudelleen lämpenemään alkanut juoksun harrastaminen minut vielä viekään!  Polut nimittäin alkoivat tämän talven mittaan kiinnostaa sen verran, että niihin on tullut otettua pientä kontaktia. Tosin enimmäkseen olen ihaillut muiden polkujuoksuja instagramissa ja odotellut kesäisempiä kelejä. Toki olen metsässä juossut 

Onnea ei voi jahdata, koska se vain on

Onnea ei voi jahdata, koska se vain on

Miten vääristä paikoista onnea etsinkään, mietin eräänä päivänä, kun kävelin aamulla töihin. Olen etsinyt onnea materiasta, muista ihmisistä, itsensä muuttamisesta, rahasta, työnteosta, titteleistä. Että sitten olen onnellinen, kun olen saanut sen ja tämän kokemuksen. Tuo ihminen kyllä tekee minut onnelliseksi. Olen ihmetellyt, kuinka joku ihminen, jolla on 

Viikonloppu yksinhuoltajana ja muut läpät, jotka ärsyttävät, kun huoltaa lapsia yksin

Viikonloppu yksinhuoltajana ja muut läpät, jotka ärsyttävät, kun huoltaa lapsia yksin

Puolisoni lähti lomalle Epsanjaan. Yhtään ei haitannut, koska itsehän lomailen ensi kuussa joogaleirillä Garda-järvellä. Eikä olisi haitannut muutenkaan, loma tuli hänellä tarpeeseen eikä itsellä ollut nyt budjettia eikä vapaapäiviä lomailla. 

Kun kerroin puolisoni reissusta muutamalle kaverille, niin vastauksena oli joka kerta, että ai, sä oot sitten ens viikon yksinhuoltaja. Totta kai kommentti oli tarkoitettu vitsailuksi, mutta se palautti mieleen ne ajat, kun oikeasti olin yksinhuoltaja. Viikonloppu yksinhuoltajana ja muut läpät voivat oikeasti harmittaa ja ärsyttääkin, kun todella huoltaa lapsia y k s i n.

Tämä on ihan lempparikuvani, parin vuoden takaa. Mun tytöt, kaikki kolme.

Virallisestihan en ole yksinhuoltaja ollut koskaan, vaikka kuukauden päästä 17-vuotias sekä vuosi sitten kotoa pois muuttanut 21-vuotias ovat asuneet kanssani aina. Kun yksinhuoltajuuden hakeminen oli aikanaan ajankohtaista, minulle kerrottiin juristin toimesta, miten vaikeaa yksinhuoltajuus on saada ja silloin eteen levitetään koko elämä. Siinä vaiheessa olin ollut niin ääristressaavassa elämäntilanteessa jo niin kauan, etten jaksanut alkaa hakea oikeutta itselleni tuossa asiassa, vaan tyydyin tähän selitykseen. Jälkeenpäin olen ajatellut, että lopultahan vain kuuntelin yhden ihmisen mielipidettä, enkä kysellyt asiasta sitten sen enempää, ehkä olisi kannattanut. Toisaalta virallinen yksinhuoltajuus ei olisi muuttanut tilannetta ainakaan henkisesti mihinkään suuntaan, yhtä yksin olisin ollut silloin kuin nytkin vastuuni kanssa. Mutta pakko sanoa, että joskus vatutti olla ihan yksin, vaikka paperilla tilanne näytti ihan toiselta. En osaa sanoa, miksi en ole hakenut tilanteeseen muutosta. Taisin luovuttaa tai enemmänkin hyväksyä asian, että näin on nyt. 

Itsellänihän ei ole ollut koskaan mitään viikko-viikko-systeemiä, jolloin olisin saanut vähän sitä kuuluisaa omaa aikaa. Niiden parin vuoden aikana, kun olin yksin tyttöjen kanssa eikä kuopusta vielä ollut, ei ollut toista aikuista, jolle olisin voinut lapset roudata. Ei ollut ketään, jonka kanssa jakaa vanhemmuutta tai ylipäänsä hoitaa mitään lapsiin liittyviä asioita. Eipä ollut myöskään ketään maksamassa uusia kevätvaatteita, ei roudaamassa kaverisynttäreille tai päivystykseen yöllä korvatulehduksen takia, ei tekemässä aamupalaa, pesemässä pyykkiä, viemässä harrastuksiin, ei nukuttamassa eikä halaamassa tai antamassa sen toisen vanhemman mallia. 

En siis millään muotoa nyt valita asiasta, totean vain. Ja itse olin siinä onnellisessa asemassa, että minulla sentään oli tukiverkkoa, oli luotettavia ystäviä, sisarukset ja omat vanhemmat, jotka saattoivat auttaa.

Mutta silloin, kun todella olin yksin ja vastuussa yksin kaikesta, tuntui kurjalta lukea vaikka facebookista tuttujen päivityksiä, että ou nou, yksinhuoltajaviikonloppu edessä, kun puoliso oli vaikka jossain reissussa. Ymmärrän sen, että se on sanonta ja tapa ilmaista sitä hetkeä, mutta kun oli itse totaalisen yksin, niin välillä sellaiset kommentit suoraan sanottuna ottivat päähän. Teki mieli sanoa, että tuu kuule kokeilemaan millaista se oikeasti on ja sano sitten ja naureskele, että olet kaksi päivää yh. Mutta eihän se kenenkään muun vikaa ollut, että oma silloinen perheeni oli hajonnut ja olin se vanhempi, joka jäi, eikä lähtenyt. 

Kun sitten iskin hynttyyt yhteen vanhan kaverini kanssa ja meistä muodostui uusperhe, moni asia muuttui helpommaksi. Oli se toinen aikuinen sentään jakamassa asioita, vaikka täyttä vastuuta en ole osannut hänelle koskaan vierittääkään, mutta hän on sitä kyllä kiitettävästi itse ottanut. En tiedä, olisinko itse pystynyt samaan kuin nykyinen puolisoni, tulla keskelle perhe-elämää ja pitämään huolta jonkun toisen ihmisen lapsista. Vaikea sanoa, kun ei ole koskaan ollut itse siinä tilanteessa. Tänä keväänä kuitenkin tuo 17-vuotias on asunut puolivanhempansa kanssa kauemmin kuin oman biologisen isänsä kanssa. Aluksi elämä ei ollut uusperheenä kovin helppoa, mutta sitkeästi vain päätimme päästä asiassa eteenpäin ja nykyään elämä on kaukana siitä, mitä se aluksi oli. Meistä on tullut tiimi sen sijaan, että oli minä ja tytöt tai minä, puolisoni ja yhteinen lapsemme. 

Mutta sitä vain halusin sanoa, että jos teillä on yksinhuoltajaystäviä läheisyydessä, kysykää välillä, miten menee ja auttakaa vaikka kysymättä, koska se on jotain, mitä itse aikanaan arvostin ihan täpöllä. Toki elämä on hektistä ja kaikilla on ne omat juttunsa, mutta jos on lasten kanssa yksin, kyllä ystävät ovat kullanarvoisia. 

Jälkeenpäin olen tästäkin ajasta kiitollinen ja myös siitä, että olen ollut se, joka on ollut läsnä. Vaikka joskus erityisesti murrosikäisen kanssa tuntuu, että perkele kun pitää olla se ainoa vanhempi, joka joutuu tätä kaikkea kuraa ja niskoittelua ottamaan vastaan, uskon, että kun lapseni ovat aikuisia ja ehkä itsekin perheellisiä, he ymmärtävät paremmin myös minua ja se, että kaikki mitä olen tehnyt, olen sen tehnyt rakkaudesta. 

Huh, menipä diipiksi! 

Kepeämpää keskiviikon jatkoa! Ja isot respektit jokaiselle yksinhuoltajaäidille ja -isälle! U rock! 

Jenny 

INSTASSA

Lue myös:

Terveisiä vessasta eli raporttia Berliinin puolimaratonilta

Asioita, joista ei saa puhua

5 asiaa, jotka tajuttuani parisuhde alkoi toimia

Terveisiä vessasta eli kisarapsa Berliinin puolimaratonilta 8.4.2018

Terveisiä vessasta eli kisarapsa Berliinin puolimaratonilta 8.4.2018

Tämän vuoden juoksukisakausi on nyt korkattu Berliinin puolikkaalla 8.4.! Tässäpä pientä kisarapsaa Berliinistä: Terveisiä vessasta! Onneksi valmentajani Vauhtisammakon Anni totesi, että sellaista se juokseminen on. Eli en liene ainoa, jolla on vatsa temppuillut juoksukisoissa.  Saavuimme kaupunkiin lauantaina iltapäivällä ja matkustimme majapaikkaamme kentältä bussilla ja metrolla. Siskoni perheineen 

Viikonloppuun mahtui onnea ja ahdistusta – normisettiä siis

Viikonloppuun mahtui onnea ja ahdistusta – normisettiä siis

Olipahan mieletön viikonloppu! Täynnä monenlaisia tunteita ilosta ahdistukseen ja onnesta vatutukseen. Perjantaina juoksimme 11 ihmisen voimin Forumin Stadiumista perjantaiaamuna avattuun Kauppakeskus Kaaren Stadiumiin ihanan keväisen keskuspuiston läpi. Olen jo pienenä pyöräillyt ja juossut keskuspuistossa joten se on ihan suosikkipaikkojani Helsingissä. Olin rekrynnyt juoksuun tyyppejä Instagramissa 

Asioita, joista ei saa puhua

Asioita, joista ei saa puhua

Nauratti, kun tiistaina Monnan ja Tuukan Ylös, ulos treenaamaan -ulkoliikuntakirjan julkkareissa päivän puheenaiheena oli meikäläisen vatsavaivat Berliinin puolikkaalla. Julkkareissa oli paljon tuttuja ja siinä juhlistamisen lomassa sitten vaihdoimme viime aikojen kuulumisia. Eikä minua jossain somekanavassa seuraava ollut voinut välttyä ytimekkäiltä kuulumisilta Berliinin lämpöiseltä puolikkaalta. Tarkempaa raporttia kisasta on tulossa myöhemmin, mutta tähän väliin voin kertoa, että lihakset eivät väsähtäneet, mutta tuli vatsavaivoja. Suomeksi sanottuna paskahuussi kutsui. Luojan kiitos omat paperit olivat mukana, sillä aika monesta kopista ne olivat päässeet loppumaan! Uuh, se olisi ollutkin ikävämpi tilanne se.

Kukkia sulle! Joskus elämä tosin on yhtä julkkaria! Kuva napattu Brunssikirjan kemuista.

Jäin sitten miettimään, että olisinhan voinut antaa Berliinistä ruusuisemman ja popkornisemman kuvan. Jättää puolimaratonin pulmat kertomatta ja sanoa, että hienosti meni. Ja muutenhan juoksu menikin hienosti, kun ottaa huomioon, että täällä on kuntouduttu influenssapotilaasta viime viikkojen aikana kuitenkin puolikkaalle, kuten eräs ihanasti Instassa totesi. Juoksussa ei ollut vikaa eikä jaloissa ja tunnelma kisassa oli ennen kaikkea mahtava.

Mutta, kuten olen sanonut niin monta kertaa aiemminkin, elämän kaikista puolista ja sävyistä on hyvä puhua. Ei kannata lähteä sille linjalle, että yrittää näytellä, että elämä on AINA vain popparia ja kuohuviintä. Koska kenenkään elämä ei ole. Ei edes sen sinun mielestäsi täydellisimmän tyypin, joka varmasti kamppailee ihan samojen asioiden kanssa kuin sinäkin.

Itseäni aika ajoin kyllästyttää esimerkiksi koko Insta ja sen siloiteltu ja pintapuolinen kuva. Kovin moni kun ei uskalla näyttää itsestään niitä ei niin suotuisia puolia tai sitä elämää, joka jää sen kiiltsikkapinnan ulkopuolelle. Itsellenikin on aikanaan sanottu, että älä hei kirjoita vaikkapa masennuksesta tai burn outista ja älä ainakaan kirjoita köyhyydestä. Että jos vaikka joku päivä etsin töitä, niin se voi olla haittana.

Siihen sanoisin vain, että jos lähes 10 vuoden takaiset asiat estäisivät minua saamasta jotain tiettyä työpaikkaa, voin kertoa, ettei se työpaikka olisikaan sellainen, missä haluan olla. Sen sijaan, että silottelee ja näyttää pelkkää pintaa, on paljon tärkeämpää mielestäni kirjoittaa kaikista niistä elämän sävyistä, myös niistä harmaista yhtä lailla kuin vaaleanpunaisista. Se antaa muillekin toivoa, ennen kaikkea heille, jotka nyt ovat kaulaa myöten kurassa, että monesta selviää ja kaikella on aikansa. Että mikään asia ei jatku samanlaisena loppuelämää. Tunteetkin hiipuvat, myös ne karseimmat tunteet, joista ei uskonut jossain vaiheessa selviävänsä. Tilanteet muuttuvat. Ihmeitäkin tapahtuu. Koskaan ei tiedä, mitä uuden aamun sarastus tuo tullessaan. Hyvässä ja pahassa.

Puhun myös mielelläni taannoisesta ylipainostani. Minut erottaakin monesta muusta valmentajasta se, että minulla on liikakiloista omakohtaista kokemusta. En kokenut ylipainoani häpeälliseksi silloin enkä koe sitä häpeälliseksi nytkään. Se on itseasiassa vain asia, joka auttaa minua auttamaan ja ymmärtämään muita vastaavaa kokevia tai kokeneita. Mutta toisaalta ymmärrän, miksi moni häpeää niin monia asioita elämässään. Se on se häpeä niin syvässä meissä. Siitä pitääkin kirjoittaa myöhemmin taas lisää. Jotkut häpeävät jatkuvasti myös muiden puolesta. Ei kannattaisi.

Minusta on huolestuttavaa se, jos on asioita, joista puhuminen ei ole seurapiirikelpoista. En toki nyt kovin yksityiskohtaista kuvaa viitsinyt omista Berliinin pulmistani antaa toisten kivoissa juhlissa, mutta hei, sekin oli vain elämää. Muutenkin on ihan hyvä rymytä välillä ulos sieltä omasta kuplasta ja katsoa vähän ympärilleen. Ihan totta maailma ei olekaan aina vain pelkkää treeniä, päivänpaistetta, poskisuukkoja tai kivoja kemuja. Ja se, ettei halua laittaa sotkuisesta eteisestä, jossa kenkävuori lähentelee Matterhornia tai tiskialtaasta someen kuvia, ei tarkoita sitä, että pitää esittää jotain muuta kuin on. Kyllä itsekin katselen mieluummin kaikkea kaunista, mutta se ei tarkoita, että kieltäisin tosiasioita: Arki on vastakohtia, välillä kaikki on todella ihanaa ruusunpunaa, välillä kaukana siitä. Pidetään se mielessä! Kyllä itsekin keskityn mieluummin hyvään, mutta ymmärrän samalla myös sen, että maailma voi olla myös tuskallinen ja paha. Se, että on myönteinen, ei tarkoita sitä, että kieltäisi asioita tai ajattelisi, että se, mistä ei puhuta, sitä ei ole olemassa.

Lisää tästä teemasta myöhemmin, mahtavaa viikon jatkoa!

Jenny

 

Tuliko elämästä sittenkin itsestäänselvää?

Tuliko elämästä sittenkin itsestäänselvää?

Tuliko elämästä sittenkin itsestäänselvää? Sitä olen miettinyt viimeiset pari päivää. Nipistellyt itseäni ja ollut huolissani, arvostanko elämää tarpeeksi. Vai olenko unohtanut ne asiat, joita rukoilin vielä viisi vuotta sitten? Aloitin tällä viikolla joidenkin kuukausien putken valmennuksessa, koska jo jokin aika sitten huomasin, että itseni kehittäminen 

Tavoitteena hyvä elämä + Sisäinen voima -kirjapakettien arvonta

Tavoitteena hyvä elämä + Sisäinen voima -kirjapakettien arvonta

Katsoin eilen illalla kiinnostavan dokumentin ruotsalaisesta uimahyppääjä Greta Johanssonista, joka oli voittanut ensimmäisenä ruotsalaisena olympiakultaa vuonna 1912 ja jonka elämä kuljetti asumaan aina Amerikkaan saakka. Dokumentin loppupuolella näytettiin vielä valokuvaa koko Gretan sisarusparvesta, joka oli yhtä lukuunottamatta saanut elää pitkän ja hyvä elämän. Kyllä kolahti, kun siinä 

Kun on hyvä näin

Kun on hyvä näin

Kun on hyvä näin, ei tarkoita sitä, ettei ihmisellä olisi unelmia, toiveita tai asioita, joita hän haluaa arjessaan toteuttaa. Kun on hyvä näin -ajatus tarkoittaa enemmänkin sitä, että on oppinut hyväksymään elämää sellaisena kuin se vastaan tulee, on tyytyväinen arkeensa, mutta ottaa itse vastuuta elämästään ja hyvinvoinnistaan. Tekee asioita, jotta on hyvä olla ja tekee asioita, jotta on vielä parempi olla, mutta silti on hyvä näinkin.

En tiedä, olisinko tässä pisteessä näin tyytyväisenä, jos en olisi käynyt läpi elämässäni niitä asioita, joita aikanaan jouduin käymään läpi. Voi toki olla, että valot olisivat syttyneet, yhtä hyvin voi olla, että lamppu olisi himmeä.

Tyytyväisyys omaan elämään ja se, että haluaa omaa arkeaan, on parasta.

Kun on hyvä näin tarkoittaa mielestäni myös sitä, että ainakin jonkin verran osaa olla tässä hetkessä. Se tarkoittaa sitä, että on oppinut haluamaan juuri sitä omaa elämää, ei kenenkään toisen. Se kertoo siitä, että tietää, että kulman takana voi odottaa vaikka mitä, ja se on ihan jees, mutta ihan jees on näinkin. Ei ole pakottavaa tarvetta millekään lisää. Vaikka elämä on sen kyseisen elämän pituuden mittainen matka ja ihminen on aina vähän keskeneräinen eikä aina ymmärrä kaiken sen pienen arvoa, voi oppia olemaan tyytyväinen ja ajatella, että näin on hyvä.

Jos kun on hyvä näin -asennetta ei vielä osaa, sen voi oppia. Jos joskus toivoin, että muutos itsessäni, ajatuksissani, asioiden kokemisessa ja omissa toimintatavoissa tapahtuisi nopeasti, niin nyt voin kertoa, että ei tapahtunut. Mutta se tapahtuu niin vaivihkaa, ettei sitä oikeastaan itse edes noteeraa. Yhtäkkiä vain huomaa, että asiat ovat toisin. On muuttunut. Koko elämä on muuttunut. Muutkin ihmiset ovat muuttuneet siinä samalla, kun itse on muuttunut.

Sitä huomaa, ettei anna ainakaan pienten asioiden, kuten hitaasti paranevan influenssan, lattialle hajonneen suodatinpussin, auton hajonneen pakoputken tai kassajonossa etuilleen tyypin vavisuttaa omaa hyvää fiilistä. Sitä oppii suhtautumaan asioihin enemmänkin vain asioina, jotka nyt ovat ja tapahtuvat ja koko ajan tietää, että kaikki menee jossain vaiheessa ohi ja jotain muuta tulee tilalle. Niin hyvä kuin huonokin. Ei enää tarvitse tarttua jokaiseen pikkuasiaan negatiivisella otteella ja kuluttaa siihen energiaa, jonka voi suunnata paljon parempaan tarkoitukseen, kuten vaikka oman elämän arvostamiseen tai sen kehittämiseen sellaiseksi kuin sen haluaa olevan.

Hermoja ei menetä kovin helposti, jos ollenkaan. Sitä on valinnut uuden kevyemmän asenteen, joka kantaa jatkuvasti hedelmää. Suurempia suruja kohdatessa alkaa oppia kääntymään oman voimansa puoleen eikä silloinkaan enää muserru tai lamaannu täysin.

Sitä tietää, että kaikki menee ohi eikä mikään kestä ikuisesti.

Myös tuo loppumaton talvi tulee menemään ohi! Usko minua!

Jenny

Lue myös:

Näin minusta tuli talvijuoksija

Hyvään arkeen kuuluvat sanat kiitos ja hei

Hyvään arkeen kuuluvat sanat hei ja kiitos

Hyvään arkeen kuuluvat sanat hei ja kiitos

Hyvään arkeen kuuluvat sanat hei ja kiitos. Jonotin tänään keskustakahvilassa, että saisin ostettua lounassalaatin mukaani. Jono oli pitkä ja kiinnitin huomiota asiaan, joka toistui asiakkaiden keskuudessa monta kertaa: myyjä tervehti iloisesti hymyillen aina jonossa seuraavana ollutta henkilöä: hei, mitä saisi olla? Ja mitä sanoo asiakas?: Yks