Tasapaksu arki ja pakahduttavat tunteet

Olen viime päivinä kokenut taas paljon sellaisia pakahduttavia tunteita, että just nyt on tosi hyvä, tässä ja nyt. Olin sitten liikennevaloissa, täpötäydessä metrossa, työpöytäni ääressä, juoksulenkillä tai Prisman kilometrin mittaisessa kassajonossa, kotona sohvalla, venyttelemässä lattialla. Ihan kuin jokin myönteinen dominoefekti olisi meneillään, vaikka mitään isoa tai mullistavaa ei ole tapahtunut. Kaikenlaista pientä ja kivaa kyllä, kuten monille meistä. Ah, tasapaksu arki ja pakahduttavat tunteet.

Ja jos vielä 10 vuotta sitten olin ikuinen odottaja, enkä osannut oikein olla tyytyväinen mihinkään, sillä ainahan saattoi olla jotain parempaa kulman takana, niin koko ajan saan paremmin kiinni tästä hetkestä. Yhtä en vaihtaisi ja se on tasapaksu arki. Elämä kaikkine eri sävyineen on juuri nyt parasta, mitä tiedän. Ja kun löytää onnellisuuden, tyytyväisyyden ja harmonian siitä omasta arjesta, jota elää, on se parhain lahja, mitä voi saada. Eikä se tietenkään tarkoita sitä, etteikö arjessa olisi vastoinkäymisiä, isoja ja pieniä. En vain jaksa kovin paljon tai kovin usein enää stressata asioista. Osaan yhä useammin ajatella, että näin on nyt. Mieluummin etsin ratkaisuja kuin syyllisiä ja mieluummin keksin viisi tapaa selättää ongelma kuin että paisuttelisin pulmaa. Ja kun tuntee paljon ihmisiä, niin koko ajan jollekulle sattuu ja tapahtuu myös surullisiakin juttuja. Myötätunnon heräämisen lisäksi ne saavat minut arvostamaan omaa, joskus tylsääkin arkea vielä enemmän. Kun mitään spessua ei tapahdu, olen kiitollinen.

Mutta tiedostan toki sen, että joskus arki ottaa päähän, sekin on ihan inhimillistä. En tiedä, osaisinko ajatella ihan tällä samalla tapaa kuin nykyään useimmin ajattelen, jos en olisi käynyt välillä syvällä kuopassa. Avaan 95-prosenttisesti silmäni aamuisin sillä moodilla, että kiitos, ihanaa, että sain taas avata silmäni! (Loput viis prossaa sitten mietinkin, että prkle, kello on noin paljon, tulee hoppu tai oooohhoh tulipa valvottua hyvin!) En tiedä, tuntuisiko minusta ensiksi mainitulta, jos minusta ei olisi tuntunut siltä, että elämässä on niin paljon murheita ja ahdistusta, etten pysty olemaan. En tiedä, kokisinko niin suurta iloa vaikka eilisaamuisesta auringonpaisteesta ja sinisestä taivaasta, jos en olisi aikanaan tuijottanut aamulla kellon soidessa kattoa ja pohtinut, miten taas selviän yhdestä uudesta päivästä. En tiedä, olisinko niin kiitollinen päivätyöstäni, blogistani ja muista kirjoitushommista, jos en olisi ollut välillä tilanteessa, jossa jouduin miettimään, mistä saan rahaa lasteni talvikenkiin ja viikonlopun sapuskoihin. Olisinko ymmärtänyt koskaan unen merkitystä, jos en olisi joutunut heräilemään jatkuvalla syötöllä iltatähteni parina ensimmäisenä vuotena ja ollut ihan loppu. Olisinko osannut iloita siitä, miten hienoa on saada matkustaa, jos takanani ei olisi noita vuosia, kun matkustaminen oli kaukainen haave vain ja rahat eivät riittäneet edes käyntiin kahvilassa. Ja vaikka vuosien varrella vastuu yksin vanhemmista tyttäristä, rahojen riittämättömyys toisen ihmisen toiminnasta aiheutuneiden rahasotkujen takia (vaikka tein kahta duunia) ja asioiden hoitaminen aina vain itse on ollut raskasta ja välillä on myös suoraan sanottuna vituttanut rankasti, nykyään osaan olla enimmäkseen kiitollinen noistakin asioista. Sen sijaan, että miettisin, että voi minua, usein ajattelen sitä, miten hienosti olen selvinnyt monista vaikeista asioista. Että vaikka välillä tuntui, etten jaksa päivääkään, niin lopulta jostain sain sitten voimaa alkaa järjestää elämääni ja parantaa omaa oloani ja ottaa vastuuta hyvinvoinnistani. Ja ajatella, että näin on nyt ja nyt eletään tämä tilanne läpi, sitten tulee taas jotain muuta.

Toki asiat muuttuivat paljon helpommaksi, kun taloon tuli toinen aikuinen jo vuosia sitten. Siinä vaiheessa tosin olin itse vielä niin hajalla, etten todellakaan ollut puoliso parhaimmasta päästä. Niistäkin ajoista on selvitty ja myös parisuhteessa parasta on se tasapaksu arki. Osaan arvostaa nykyään sitä hyvinkin paljon, että rinnalla on ihminen, johon voi luottaa, me olemme tiimi ja puhallamme samaan hiileen.

Se onnellisuuden, ilon ja harmonian kokeminen on paljon myös siitä kiinni, mihin keskittyy ja mitä arjessa huomaa. Usein elämä on pitkälti päiväni murmelina -meininkiä, mutta siihenkin voi suhtautua monella eri tavalla. Tällä hetkellä minun ei paljon tarvitse miettiä, että mitä tekisin seuraavaksi, sillä maailmankaikkeus on halunnut palkita minua varsin täyteläisillä ja runsailla aikatauluilla. Toki olen suurimmalle osalle niistä asioista vastannut itse kyllä, joten ihan turha onkaan stressaantua tai valitella kiirettä.

Siinä on ilon aihetta kerrakseen, että saa olla olemassa. Tiedän, että jos elämässä on vaikea vaihe, sitä iloa ei ole välttämättä helppo nähdä eikä kiitollisuutta jaksa kokea. Mutta jos tasapaksu arki on se, mikä piinaa, kannattaa pyrkiä näkemään kaikki ne asiat, jotka oikeasti ovat hyvin. Arjessa on aina asioita, joille pitäisi tehdä jotain ja jotka voisivat olla paremmin, totta kai. Mutta niidenkin asioiden rinnalla voi nähdä sen, ettei itsestäänselvyyksiä ole, ja että aika moni asia arjessa on sellainen, jota voisi arvostaa enemmän. Harmi, että niiden asioiden arvon usein alkaa nähdä vasta sitten, kun ne on menettänyt. Niin ei tarvitse kuitenkaan olla!

Tässä keskiviikon tunnelmia, mites sulla?

Jenny