Yksi juoksemisen parhaita puolia on yhteisöllisyys

Vaikka juoksu onkin yksilölaji, yksi sen parhaita juttuja on yhteisöllisyys. Ryhmälenkit sopivat kaltaiselleni höpöttäjälle, joka elokuisella maratonillakin jäin suustani kiinni ties kuinka monen ventovieraan ihmisen kanssa. Juostessa ei haittaa, vaikkei koskaan oltaisi tavattu tai ehkä nähtäisi enää ikinä, silti juokseminen yhdistää niin, että jutunaiheita varmasti löytyy askelten ajaksi.

Mallorcalla kaikki moikkaa

Heinäkuussa juoksin neljä lenkkiä viikon aikana Mallorcalla. Vastaani juosseet hymyilivät, nyökkäsivät tai vilkuttivat. Kummasti askel piteni ja ryhti ojentui, kun vastaantullut juoksija moikkasi niin iloisesti. Tuli olo, että olemme tekemässä samaa asiaa ja meillä on ton tyypin kanssa vähän niin kuin yhteinen maali, vaikka me juostaankin ihan eri suuntiin.

Elokuussa juoksin usein samaa lenkkiä lahden ympäri kotikulmilla. Lähdin usein lenkille samaan kellon aikaan työpäivän jälkeen ja välillä huvitti, kun samat ihmiset juoksivat vastaan joka kerta. Muutaman kanssa tuli jo nyökättyä ja kerran mäen takaa juossut itseäni varmaan puolta nuorempi mieshenkilö sanoi kuuluvasti moro, kun juoksimme toistemme ohi. Pari viikkoa sitten juoksin Kruununhaan ja Merihaan ohi. Vastaani juoksi maratonin ilmeisesti joka viikko (näin muistelen kuulleeni) juoksevan porukan jäseniä, lähinnä vanhempia herrasmiehiä. Jokainen heistä moikkasi tai nyökkäsi, vaikken heikäläisiä ollutkaan.

Myös Vauhtisammakon juoksuvalmennusryhmässämme on se sama, uskomattoman hyvä henki. Juoksun lomassa myös höpötetään kaikenlaista, vaikkei koskaan oltaisi tavattu tai ainakaan kovin hyvin tunnettaisi. Kaikki ovat samalla viivalla tekemässä samaa asiaa, nauttimassa juoksusta ja oppimassa siitä lisää. Juoksu yhdistää, eikä silloin millään muulla ole merkitystä. Toki kotomaassamme ehkä moikkaillaan juoksevia vastaantulijoita vielä hieman vähemmän kuin esimerkiksi kesällä Mallorcalla tuntui olevan tapana, mutta on hauskaa nähdä, että kyllä meilläkin osataan!

Yhdessä pitkin Helsingin rantoja

Viime lauantaina juoksin oikeastaan lähes kokonaan ventovieraassa porukassa 12 kilometriä pitkin Helsingin rantoja. Ajatus kimppalenkin järjestämisestä tuli Juoksujalka vipattaa -blogin Merituulilta, joka pyysi minut ja Lenkillä-blogin Elinan mukaan. Merituuli ei polvivaivansa takia voinutkaan juosta, mutta me Elinan kanssa luotsattiin iloisesti höpöttävää porukkaa pitkin sateista, harmaata ja tuulista pääkaupunkia. Seuraavan yhteislenkin järjestämme 25.11., tervetuloa mukaan! Silloin on tarkoitus juosta noin 15 k, mutta samaa rauhallista tahtia edetään kuin lauantainakin eli noin 7 min/k. Hyvä fiilis lauantain lenkistä kantoi pitkälle viikonloppuun. Oli hauska tavata uusia naamoja ja juosta yhdessä!

Koko lauantaisen kimppalenkin ajan satoi ja tuuli. Ei haitannut ollenkaan!

Toki välillä on ihana juosta yksin ja hiljaa, koska juoksu ilman musiikkia omien ajatusten kanssa on kyllä itselleni ihan parasta stressin nollausta ja asioiden käsittelyä kirjoittamisen ohella. Välillä pitkälläkin lenkillä kotiin tullessa tosin miettii, että ajattelinko mä mitään vai juoksinko vain. Toisinaan kun juoksen yhdessä puolisoni kanssa, emme välttämättä juuri edes juttele, riittää, että se toinen on siinä rinnalla. On kyllä mahtavaa, että meillä on sama harrastus! Nyt olen taas silloin tällöin kuunnellut musiikkia juostessa, sekin tuntuu mukavalta. Kilsan vetoihin saa kummasti lisää potkua, kun luukuttaa korvissa musiikkia.

Enpä olisi vuosi sitten uskonut, että yksi tärkeitä asioita elämässäni tässä hetkessä on juokseminen. Jokaisella lenkillä olen tosi iloinen ja kiitollinen siitä, että voin juosta! Enpä muuten olisi uskonut sitäkään, että tuolla juoksutan porukkaa pitkin kaupunkia! Ties vaikka innostun kurssittamaan itseni juoksuohjaajaksi. Hahaha sellaiset ruuhkavuodet menossa nyt, että jos harkitsen jotain uutta kurssia tai mahdollisesti neljättä duunia, läppäisen itseäni karttakepillä sormille!

Mahtavaa tiistaita ja iloisia kilometrejä! Miten menee?

Jenny

Instagramissa ja Facebookissa