10 syytä osallistua juoksukouluun ja -valmennukseen

Tänä syksynä yksi parhaimpia asioita, joita olen saanut kokea, on yhteistyö Vauhtisammakon kanssa ja tiistainen juoksuvalmennusryhmämme. Olen tykännyt juoksusta jo lapsesta lähtien, oikeastaan aina, jos ei ota lukuun viimeistä kuutta vuotta, jolloin valloilla oli enemmänkin vuorotteleva viha-rakkaussuhde juoksuun kuin innostus ja intohimo. Moni asia vaikutti siihen, ettei juoksu vain ole kulkenut nyt ekaluokkalaisen kuopuksen syntymän jälkeen, kuten painon jojottelu ja ylipaino, ylikunto, kolme neljä huonosti nukuttua vuotta ja juoksijan polvi, jonka kuntoutus vei aikansa. Tässä 10 syytä osallistua juoksukouluun ja -valmennukseen.

Viha-rakkaussuhde juoksuun on muuttunut rakkaudeksi

Ensimmäisen maratonini jälkeen kesäkuussa aloin huomata, että kun lisäsin radikaalisti juoksua ja kilometrejä, juoksu ei enää tuntunut nihkeältä tai raskaalta, miltä se oli tuntunut ensimmäiset viisi kuukautta tauon jälkeen. Viimeistään nyt syksyn ja Vauhtisammakon myötä viha-rakkaussuhde juoksuun on muuttunut puhtaaksi rakkaudeksi. Ja vaikka olen juossut elämässäni kuitenkin kohtuullisen verran ihan lapsesta, tuntuu, että olen oppinut tänä syksynä ihan hirveästi. Olen oppinut ihan uutta ja palautellut mieleeni vanhaa jostain Solvallan ja Varalan urheiluopistoajoiltani. Valmennusryhmämme ohjaajat, Anni Junior ja Mikko Liukka, ovat olleet ihan älyttömän motivoivia. He ovat pistäneet meidät hommiin, huumoria unohtamatta. Muutaman kerran olen käynyt myös torstaisessa juoksukoulussa, jossa myös henki on ollut älyttömän hyvä. Ilman mahtavia kanssajuoksijoita tuskin olisin esimerkiksi pinkonut ylös Malminkartanon jätemäen hiekkatietä erään rankan työpäivän jälkeen. Juoksukoulussa tehdään samoja juttuja kuin valmennuksessakin, toki porukkaa on enemmän. Mutta ensi kevään Helsingin juoksukoulut pitävät sisällään myös yksilöllistä valmennusta.

Mitä itselle on jäänyt käteen juoksuvalmennuksesta?

1 Juoksen nykyään mielelläni ylä- ja alamäkiä. Ennen oli vauhti ja kunto loppua kesken ylämäissä ja alamäissä jarruttelin, minkä ehdin, mutta nyt on tekniikka hallussa ja kummankin painelen kovaa. Entisestä tasamaan rakastajasta on tullut mäkien ystävä!

Ylämäissä huomaan, että asento ja tekniikkani on parantunut: polvet nousevat korkeammalle, kädet tekevät kunnolla töitä ja kyynärpäät viistävät läheltä kylkiä eivätkä aukea sivuille, ja keskikehon kannatus on parantunut. Kun kädet tekevät töitä, tuntuu, että jalatkin jaksavat! Alamäet nykyään juoksen alas entisen hipsuttelun sijaan. Puolisoni totesi pari viikkoa sitten lenkillä, että minkä ihmeen spurtin otit alamäessä. No en ottanut, juoksin vain.

2 Tekniikka on parantunut myös tasamaalla. Askel on pidempi, mutta askelkontakti tulee suoraan kehon alle. Polvet nousevat korkeammalle. Keskikroppakin on juoksussa ihan eri tavalla mukana kuin ennen. Juoksin ennenkin melko päkiäpainotteisesti, joten sitä ei ole tarvinnut kovasti opetella. Katse pysyy eteen ja kauas, eikä maahan. Siinä on ollut eniten tekemistä, varsinkin pimeällä juostessa tuntuu, ettei uskalla luottaa siihen, ettei maassa ole yllätyksiä. Muistan myös paremmin pitää lantion suorana ja eteenpäin.

3 Juoksen nykyään millä tahansa ilmalla. Ennen olin mukavuudenhaluinen juoksija enkä tosiaankaan edes harkinnut juoksemista sateella tai pakkasella. Toki kovalla pakkasella treenit siirtyvät juoksumatolle, mutta aika kylmällä ilmalla voi vielä juosta, kun on pukeutunut oikeisiin varusteisiin. Sade ei ole haitannut juoksujani eikä edes kova tuuli. Kun olen merkinnyt kalenteriin juoksutreenin, menen, oli ilma millainen tahansa.

4 Olen oppinut pukeutumaan itselleni sopivasti juostessa. Juoksin ennen ihan liian runsaissa vaatteissa. Tänäänkin aamulla kipittäessäni kymppiä tuolla harmaassa maisemassa +5 asteessa, oli pakko riisua hanskat ja teki mieli riisua juoksutakkikin. Olisin pärjännyt ohuella pitkähihaisella juoksupaidalla! Mutta taidan olla kuumakalleimmasta päästä juoksijana. Tänään tosin näin miehen, jonka juoksuasu koostui shortseista, pitkistä sukista ja pitkähihaisesta juoksupaidasta.

5 Olen löytänyt motivaatiota juosta hitaasti. Jossain vaiheessa kesää tuntui, että kunnon parantumisen myötä alkoi juoksuvauhti kiihtyä. Tahtia on ollut paikoin pakko löysätä, kun valmentajatkin ovat muistutelleet siitä, että pitää juosta myös kevyesti ja hitaasti. Itse olen tahkonnut noita waldniel-lenkkejä eli 3 minuuttia juoksua 1 minuutti kävelyä (vaihtelevasti 75 minuutista 90 minuuttin) alle 130 keskisykkeillä. Aluksi se tuntui siltä, että apua, en voi juosta ollenkaan, muuten sykkeet menevät tavoitteen yli, mutta nyt kun kunto on parantunut, sykkeet ovat selkeästi madaltuneet.

6 Kilometrin vedot houkuttelevat. Paitsi että pitää juosta rauhallisesti, pitää juosta myös kovaa. En olisi koskaan yksin ilman juoksuohjelmaa alkanut vetää noita kilsan vetoja. En, vaikka olisin lukenut mistä tahansa maratonohjelmasta netistä, että niitä kannattaa tehdä. Alkusyksystä kilsan vedot kolmen minuutin palautuksilla tuntuivat raskailta, mutta nyt kun niitä olen viikottain tehnyt, ne ovat alkaneet sujua. Niistäkin huomaa sen oman kunnon parantumisen. Ja vaikka välillä tuntui, että mitä järkeä niitä on tahkota, että juoksisin mieluummin pidempiä lenkkejä ja keräisin kilometrejä, uskon täysin niiden kuntoa parantavaan vaikutukseen. Huvitti, kun jo tänään aamulla suunnittelin sitä, mihin menen huomenna juoksemaan vetoja ja pohdin, onko siellä tarpeeksi mäkiä! Aluksihan juoksin niitä radalla, mutta kuten Anni Junior viime treeneissä totesi, ei juoksukisatkaan ole tasaisella radalla, vaan vaihtelevassa maastossa.

7 Tavoitteeni ovat kirkastuneet. Ensi vuonna odottavat ainakin Berliinin puolikas, Tukholman 40-vuotisjuhlamaraton ja Trondheimin maraton. Olenhan sanonut ääneen myös sanan ultra, mutta sen aika tulee sitten kun tulee jos tulee, ehkä pitää kirjata se omaan aarrekarttaan. Nyt uskon täysin mahdollisuuksiini parantaa maratonaikaani 5:06 jopa tunnilla. Berliinin puolikkaalta lähden hakemaan 1:50 aikaa. Jos juoksut sujuvat näin hyvin, uskon, että se on oikeasti mahdollista.

8 Kehonhuolto ei ole enää pakkopullaa. Minä, joka huolsin kehoani noin kolmevitokseksi asti vähän miten sattuu ja liian vähän, olen oppinut nauttimaan venyttelystä, foamrollerilla rullauksesta ja olen myös ymmärtänyt säännöllisen hieronnan tärkeyden. En enää ”unohda” venyttelyjä eli jätä niitä vain laiskuuttani tekemättä. Tajuan, että nekin ovat osa juoksijan arkea, jos haluaa juosta ja pitää kehonsa kunnossa.

9 Olen löytänyt armollisuutta. Viime viikolla kirjoitin, kuinka olin aloittanut marrasputken. Juoksin kaksi viikkoa putkeen eli 14 päivänä, mutta sitten tuli niin tiukkaohjelmaisia päiviä, että olisin ehtinyt juoksemaan vasta myöhään illalla. Ja kun mieluiten menen sänkyyn jo klo 21, niin ajattelin, että olkoon, meikä skippaa. Eikä se yllätyksekseni tuntunut ollenkaan pahalta, vaan olin todella tyytyväinen siihen, että en pakota itseäni tekemään mitään, mikä ei todella oikeasti kutsu minua. Minulle eivät sovi tiukat säännöt, kieltäminen ja kontrolli enää, ja hyvä niin.

10 Olen tutustunut uusiin ihmisiin. Juokseminen on tuonut elämääni monia uusia ihmisiä. Kaikista heistä en välttämättä tiedä mitään muuta kuin sen, että hekin rakastavat juoksemista. Se riittää!

Suosittelen juoksukoulua ja -valmennusta lämpimästi

Ihan koko sydämestäni suosittelen juoksuvalmennusta tai juoksukoulua jokaiselle, joka haluaa oppia uutta juoksusta, kehittyä juoksijana ja saada myös palautetta juoksustaan. Maanantaina 20.11. kannattaakin suunnata Vauhtisammakon sivuille, sillä silloin tulevat Helsingin kevään 2018 juoksukoulut ja -ryhmät myyntiin. Turkuun ja Tampereelle voikin jo ilmoittautua.

Iloisia kilometrejä!

Jenny *myös Instagramissa*

P.s. Vielä ehdit osallistua kosmetiikkapaketin arvontaan!

Lue myös:

Pienet muutokset – niin paljon parempi elämä

Miten onnistuin laihtumaan kuuden vuoden jojottelun jälkeen?

Puoli vuotta tipattomalla