Uudet hiukset – uusi elämä

Uudet hiukset – uusi elämä. Olen ennenkin aloittanut elämäni uudelleen järjestämisen leikkauttamalla hiukseni ja pistämällä vaatekaapin uusiksi. Jälkimmäinen antaa vielä odotuttaa itseään, mutta sekin on tulossa, tunnen sen. Vaikka päätös uudesta hiusmallista syntyi 30 minuuttia ennen varaamaani kampaaja-aikaa, jo jokin aika sitten päätin, että alan olla täysin rehellinen itselleni ja selvittää, mikä on se, mitä juuri nyt haluan ja tarvitsen.

Vuosien itsetutkiskelu, jolla sain paljon hyvää muutosta aikaan tavoissani olla, toimia ja ajatella, oli jotenkin jämähtänyt paikalleen. Treenasin kyllä fyysisesti, mutta henkinen treeni oli vain jäänyt. Ei ollut aikaa, halua, intoa eikä fiilistä. Koin, että sillä saralla minulla ei ole enää mitään koettavaa saati kirjoitettavaa. Miten väärässä hetken olinkaan, olenhan taas vain yhden uuden polun alussa kaukana valmiista, jota ihminen tuskin voi koskaan ollakaan.

Tyytyväinen uuden tukan omistaja tässä hei! Korvakorut olen ostanut Prameasta.

Aloin tuntea, ettei se elämä, johon olin taas kuin vahingossa uponnut, kutsu minua ihan täysin. Että ei se kaikki salaa arkeeni takaisin luikerrellut suorittaminen, stressaaminen, perfektionismi ja kontrollinhalu vain ole enää minä. Ilo ja hyvä energia olivat lähes koko kevään jossain uppeluksissa Toki elämässäni tuli eteen suuria asioita, kuten esikoiseni poismuutto kotoa ja uusi työpaikka, jonka lisäksi olen seurannut sivusta muutamaa surua ja suuria kysymyksiä läpikäyvää ystävää, joita sitten olen pyrkinyt parhaani mukaan tukemaan. Mutta silti koko ajan koin, että tämä nyt ei ole tismalleen sitä, miten minä haluan elää. Onneksi kuitenkin muistin, että minun ei tarvitsekaan elää niin, että koko ajan takaraivossa on tunne, että raahautuisin tai selviytyisin. Ne ajat ovat takana ja nyt kun kaikki on niin monin tavoin iisimpää, minä saan nauttia arjestani. Ja sen aion nyt tehdä.

Tuli siis sellainen olo, että minun pitää lopettaa kaikki se pelleilly ja säätäminen omassa elämässä, haahuilu ja sinne tänne sinkoileminen. Minun pitää ottaa taas vastuuta itsestäni, onnestani, arjestani. Minulla on vastuu ajatuksistani, teoistani, tavoistani olla ja kokea. Samaan aikaan se on myös oikeus, jota kaikilla ei maailmassa ole, vaikka pitäisikin olla. Ja jos saa olla niin etuoikeutettu, niin sitten sitä etuoikeutta pitää hyödyntää, ajatellen.

En tiedä, mihin suuntaan blogini alkaa kulkea. Teen yhä kaupallisia yhteistöitä, sillä käytän blogiini kuukaudessa vähintään työviikon verran aikaa, ja kaupallisilla yhteistöillä rahoitan kirjoittamista. Mutta sellainen kutina minulla on, että alan palata taas enemmän sinne, mistä lähdinkin liikkeelle: (itse)tutkiskelun suuntaan kirjoittamalla. Haluan tietää, miksi ajattelen, kuten ajattelen ja miten voin ajatella niin, että elän oikeasti unelmien elämää. Mikä minulle on tärkeää, mistä voin luopua, mitä haluan lisää? Mitkä tavoitteeni ovat ja miten sinne suuntaan? Miten vielä paremmin voin ymmärtää negatiivisia tunteita, kuten häpeää, raivoa, katkeruutta, ahdistusta ja surua ilman, että annan niiden pyörittää itseäni 6-0? Mitä voin tehdä tässä hullussakin maailmassa, jotta voin niin hyvin kuin mahdollista? Koska jos itse ei voi hyvin, ei voi kyllä myöskään auttaa muita voimaan hyvin. Kaikki lähtee omasta hyvinvoinnista ja se onkin arvoasteikollani tiukasti kärkipäässä tälläkin hetkellä.

Tuntuu, että sisälläni on ihan valtavasti asioita, tunteita, kokemuksia, jotka haluan saada sanoitettua ja kirjoitettua auki. En tiedä johtuuko se sitten iästä vai mistä, mutta en osaa enää hävetä mitään (ja tähän välikommentti, ihmiset häpeävät niin paljon ja ihan liikaa, vaikka ei tarvitsisi! Häpeä estää tekemästä asioita, häpeä estää elämästä täysillä). Vaikka elämässäni on tapahtunut vaikka mitä, ei ole mitään hävettävää eikä ennen kaikkea mitään hätää. Eikä minulla ole myöskään tarvetta kelvata kaikille, vihdoin alkaa tuntua siltä, että viimeisetkin miellyttämisen rippeet ovat kadonneet matkan varrella. Se ei tarkoita, että antaisin egoni olla jatkuvasti äänessä, vaan se tarkoittaa sitä, että pidän itsestäni nykyään niin paljon, että ymmärrän sen, että kaikkia ei voi miellyttää eikä tarvitsekaan. Se tarkoittaa myös sitä, ettei etsi rakkautta ja hyvää oloa muista ihmisistä, vaan osaa löytää sitä itsestään.

Huh! Tuntuu siltä, että vaikka nelikymppisiin on enää 9 päivää, olen vasta matkani alussa. Ihanaa päivää!

Jenny

P.s. Lue myös Huonoimmat vuodet olivat kolmekymppisenä – tervetuloa 40.

P.s.2 Uudet hiukset ovat luottokampaajani Hannan käsialaa. Olen käynyt Hannan maksavana asiakkaana jo vuosia. Hannaan ja hänen ihastuttavaan kollegaansa Somaan kannattaa tutustua.