ekalle maratonille semivähillä juoksuilla

Huh, nyt kun mietin ekaa maratoniani kesäkuussa 2017, voin vain todeta, että ekalle maratonille tuli lähdettyä semivähillä juoksuilla. Paljon on kysytty siitä, millaisella harjoittelulla juoksin ensimmäisen maratonin vuonna 2017 kesäkuussa Tukholmassa. Tässä rapsaa siis siitä. Tukholmaan varasimme paikat mösjöön kanssa hetken mielijohteesta joulun tienoilla. Vaikka juossut olen jo lapsesta, niin silloin, kun ohjasin paljon ryhmäliikuntaa, juoksu oli mukana enemmänkin satunnaisesti. 2014 kesällä olin juossut ekan puolikkaani, kun olin mukana Adidas Heimossa. Sen jälkeen juoksu oli taas jäänyt, ja saattoi mennä kuukausia, etten juossut yhtäkään lenkkiä. Ja koska kuopuksen valvomisesta ja kuormittavasta elämäntilanteesta alunperin startannut ylikunto eli alipalautuminen olivat laukaisseet jojottelukierteen, ei juoksu parhaimmillani 86 kiloisena tuntunutkaan kovin kivalta, oli helpompaa keskittyä tuntien ohjaamiseen ja olla juoksematta.

Säännöllistä juoksua vuodesta 2016

Kun 2016 loppuvuodesta päätin lakata laihduttelemasta ja tehdä elämänmuutoksen, ja päätimme siis osallistua kesäkuiseen maratoniin, päätin luonnollisesti myös alkaa juosta. Mösjöö oli aloittanut juoksemisen kuopuksen (nyt 9,5) synnyttyä ja oli itseäni huomattavasti kovemmassa juoksukunnossa. Tuossa vaiheessa ohjasin kyllä yhä reipastempoisiakin jumppatunteja, mutta jäin jumppien ohjaamisesta puolen vuoden tauolle, koska halusin keskittyä omaan treeniin ja saada itseni parempaan kuntoon. Tuon kevään aikana urheilinkin sitten yllättäen vähemmän kuin moniin vuosiin, sillä en myöskään halunnut tehdä painonpudotusta runsaalla liikkumisella, vaan itselleni sopivan ruokarytmin oppimisella ja terveellisemmällä ruokavaliolla. Juoksin kerran viikossa, kerran viikossa kävin joogassa ja kerran viikossa salilla.

Vaikka ylipainoa oli tammikuussa 2017 se parikymmentä kiloa, pystyin juoksemaan yhtämittaisesti 10 kilometriä, vaikkakin parikymmentä minuuttia hitaammin kuin olin saman matkan juossut pari vuotta aikaisemmin. Mutta koska suurin osa ohjaamistani tunneista oli kovatempoisia tunteja, peruskestävyyteni oli huono. Tuon 10 kilometrin juokseminen tuntui aluksi ihan hirveältä ja olin läkähtyä. Muistan miettineeni, miksi kiusaan itseäni juoksemalla, koska se tuntuu niin kauhealta! Jossain pohjalla oli kuitenkin kipinä ja muisto siitä, mitä juoksu voi parhaimmillaan olla, ja itselleni antaa, ja se ajatus kantoi minuakin eteenpäin. Kesäkuisesta maratonpaikasta huolimatta aloitin noin 40 kilometrillä kuussa. Olin vuonna 2013 harjoitellut Berliinin maratonille (jonne minulla oli paikka ostettuna) paljon järkevämmin, mutta silloin kehonhuolto oli surkeaa ja sain riesakseni juoksijan polven, joka laittoi stopin Berliinin maratonille ja myös koko juoksemiselle liki 10 kuukaudeksi.

Juoksua noin kerran viikossa

Helmi- ja maaliskuussa juoksin yhä tavoitteeseeni nähden vähän. Huhtikuussa painoa oli vihdoin alkanut pudota ensimmäisten kuukausien jumittamisen jälkeen. Kehoni oli ollut niin solmussa, että elämäntapamuutoksesta huolimatta vaaka ei hievahtanutkaan mihinkään ensimmäiseen pariin kuukauteen. Huhtikuussa olin kuusi kiloa kevyempi (80 kg) ja se alkoi näkyä juoksussa kuin myös säännölliset, vaikka maratontavoitetta ajatellen vieläkin turhan harvat lenkit. Aloin käydä säännöllisesti taas hierottavana, sillä vanha polvivaiva ilmoitteli itsestään muutamalla pidemmällä (noin 20 km) juoksulenkillä. Kaikenlainen kehonhuolto onkin tuosta hetkestä lähtien ollut hyvin säännöllistä, sillä se mahdollistaa tänäänkin sen, että voin juosta!

Toukokuussa, vappupäivänä 2017, juoksin pisimmän lenkkini siihen asti koskaan: 24,1 kilometriä ajalla 2 h 40 minuuttia. Toinen jalkapohjani oli pari päivää lenkin jälkeen tosi kipeä ja kauhuissani ajattelin, miten koskaan voin selvitä Tukholman maratonista, joka oli reilun kuukauden päästä. Juoksin vielä muutaman 16–18 kilometrin lenkin toukokuussa ja osallistuin myös HCR:n, jonka otin pitkänä ja rauhallisena lenkkinä. Maalissa olin puolikkaalta ilman pingottamista ajalla 2.23 ja juoksu oli tuntunut kevyeltä. Se antoi toivoa, vaikka yhä hirvitti tuleva koitos, 42,2 kilometriä tuntui loputtomalta matkalta.

Viisi tuntia kipittämistä

Kesäkuussa matkustimme Tukholmaan ja sain todella kokea sen ensimmäisen maratonin. Se oli niin mielettömän hieno kokemus, että nauroin ja itkin samaan aikaan, kun saavuin maaliin ajassa 5:09:52. Olin voittanut itseni, ja miten vähällä juoksulla, ja vanhalla ns. jumppakunnolla, mikä sitten kostautui maratonin jälkeen. Matkan aikana ei ollut pulmia, mutta voi luoja, miten kankea ja kipeä kroppa oli seuraavana yönä. Muistan, että kun maratonin jälkeisenä yönä yritin kääntää sängyssä kylkeä, oli se ihan hirveän tuskan takana. Siitä se keho sitten pikkuhiljaa kuitenkin vetristyi ja vajaa viikko maratonin jälkeen olin ensimmäisellä lenkillä. Varmaan jo seuraavana päivänä Tukholman jälkeen ilmoittauduin seuraavalle maratonille.

Ensimmäisen maratonini jälkeen aloitin sitten kunnolliset juoksutreenit! En osaa vieläkään sanoa, miksi juoksu takkuili pitkin tuota kevättä, mutta maratonin selvitettyäni minua ei estänyt mikään! Olin aivan hulluna juoksuun, enkä halunnut tehdä muuta kuin juosta. Sehän ei totta kai ollut järkevää, ja kostautui noin vuotta myöhemmin, kun mursin jalkani. Mutta toisen maratonini juoksin jo pari kuukautta Tukholman jälkeen elokuussa, mikä meni hyvin hirveää myrskyä lukuun ottamatta, ja josta kehokaan ei tullut enää kipeäksi. Tukholman jälkeen juoksukilsat olivatkin 40 km viikossa, ja säännöllinen tekeminen kantoi hedelmää.

Seuraavana vuonna juoksin ensimmäisen ultraintervallimatkani (75 kilometriä, 7 h 34 minuuttia), ja Mont Blancin 160 km ja 10 000 nousumetriä kiersin vuonna 2018 neljässä päivässä. Nyt juoksut ovat menneet fiiliksellä, olen keskittynyt enemmän muiden ohjaamiseen kuin omiin juoksuihin, mutta pikku hiljaa lisäilen kilsoja katse lokakuisessa Vaarojen maratonissa (65 km). Juoksen tällä hetkellä kuitenkin enemmänkin omaksi ilokseni kuin mikään kisa mielessäni. On aivan mielettömän hieno lahja, että pystyy juoksemaan, ja sen minulle itse juoksemisen ohella mahdollistaa paitsi kehonhuolto, myös voimatreeni.

Ja parasta tässä on se, että kun loppuvuonna 2016 päätin alkaa juosta säännöllisesti, olen siitä lähtien juossut säännöllisesti. Tuon päätöksen jälkeen olen juossut kesät talvet säässä kuin säässä, ja siirtynyt ryhmäliikunnan ohjaamisesta juoksun ohjaamiseen. Ainoa pätkä, kun olen ollut juoksematta, oli jalkapöydän murtuman takia heinä–syyskuussa 2018. Silloin telakka kesti 10 viikkoa ja sen jälkeen palasin juoksemaan kävelyä ja juoksua vuorotellen.

Kun mietin tuota ekalle maratonille treenaamista, niin en voi kuin puistella päätäni. Järkeä juoksutreenaamiseen on tullut niin paljon sen jälkeen. Mutta tulipahan tehtyä! Ja tuosta ekasta marasta syttyi juoksukipinä uudelleen vuosien tauon jälkeen, eikä loppua juoksenteluille ole näkyvissä, niin kauan, kun saan olla terve ja voin juosta.

Olisi mielenkiintoista kuulla sinun ekasta maratonistasi!

Jenny

Tule Instagramiin!

Tule Facebookiin!

Lue myös nämä: 

Kolme juoksutreeniä viikossa

Rakkaus tekemiseen on tärkeintä

Se on liikuttu, mikä on jaksettu

Väsymys – tunnistaminen – uusi alku

Kotitoimiston ergonomia kuntoon ja alekoodi Sallille

Pakko pysähtyä – mutta asenteella on merkitystä

Huomioi arjen kuormitus liikunnassa ja aktiivisuudessa

Arjen ei pitäisi olla selviytymistä