Ensimmäinen ultrakisani – SMIR 2018 eli 75 kilometriä läpi Tukholman saariston

Kisarapsaa ollos hyvä. Lauantaina tein jotain, mitä en ollut koskaan aiemmin tehnyt, nimittäin juoksin Stockholm Multi Island Runin eli SMIR2018 -kisan eli kahdeksan saaren läpi Tukholman saaristossa, 75 kilometriä yhden päivän aikana. Jo kisan alussa tajusin, että nyt olen mukana omalle tämän hetkiselle kunnolleni melko kovassa kisassa. Kevään treenithän menivät aika pieleen helmikuisen influenssan takia ja olin vasta kesäkuun alusta pystynyt pk-köpöttelyn lisäksi juoksemaan kovempia vauhteja. Täällä lisää pelokkaita ajatuksiani ennen SMIRiä.

SMIR oli juostu vain kerran aikaisemmin eli viime vuonna 10 juoksijan voimin. Tänä vuonna matkaan starttasi 35 kahden hengen joukkuetta. Mukana oli aika vähän minunlaisiani kuntojuoksijoita, enemmistö oli juoksuvalmentajia, vanhoja ruotsalaisia eliittiurheilijoita ja ultraajia, joilla oli takana monia ultramatkoja. Sellainen tuntuma jäi, että suuri osa oli noin 45+ ikäluokkaa.

Olin hakenut kisaan hetken mielijohteesta ja pakko sanoa, että ainakin silloin helmikuussa, kun laitoin hakemusta sisään, mielikuva kisasta oli vähän erilainen. Näin itseni juoksemassa läpi aurinkoisen Tukholman saariston, mikä piti paikkaansa, mutta en ollut ajatellut, että pitää edetä noin kovaa kyytiä. Tiesin, että paikoin reittivalinnat tehdään itse, mutta en osannut saamiemme karttojenkaan perusteella arvioida, että suunnistus oli niin isossa roolissa muutamalla saarella. Kartoissa ei ollut teiden nimiä eikä niistä ollut mahdollista arvioida etäisyyksiä, joten muutaman kerran tuli oltua todella hukassa matkan varrella. Oli kauhea tunne olla eksyksissä ruotsalaisessa metsässä ilman, että tietää missä on, ja kello käy koko ajan ja laiva tekee pian lähtöä. Etapeilla nimittäin oli määräajat, joissa ne piti selvitä ja kilsavauhti oli pidettävä tasaisesti kuudessa minuutissa, mikä ei asvaltilla ongelma, mutta poluilla ehkäpä ja vielä silloin, kun pitää lukea karttaa ja miettiä reittejä. Otimme puolisoni kanssa taktiikaksi juosta aina joidenkin muiden tiimien seurassa, mikä oli sallittua, mutta esimerkiksi yhdellä saarella, jossa suurin osa matkasta taittui poluilla, en vain pysynyt muiden vauhdissa mukana.

Lauantaina herätys oli jo viideltä, enkä nukkunut kovin hyvin hotellissa. Olimme lentäneet Tukholmaan edellisenä päivänä ja viettäneet leppoisan päivän kaupungilla ja kerryttäneet 22 000 askelta, hupsan! Olin ollut alkuviikon nuhassa ja kröhässä, joten en ollut juossut koko viikkona. Starttasimme Tukholmasta aamukuudelta muiden osallistujien kanssa kahdella bussilla kohti Kapellskäriä, jossa meitä odotti Viggen-laiva, johon mahtuu reilu sata matkustajaa. Viggen kuljetti meitä päivän aikana saarelta saarelle ja toimi myös huoltopisteenä. Ennen Viggeniin nousua jokainen joukkue sai laatikon, johon sai laittaa omia tavaroitaan. Laatikossa odottivat myös kartat, kisanumerot ja Finisher-paidat, josta olisi joutunut luopumaan keskeyttäessä. Täytyy muuten antaa propsit paitojen väristä, selät näkyivät kauas ja se antoi varmuutta siitä, että itsekin oli oikealla reitillä.

Viggen kuljetti meidät Kapellskäristä Arholmaan, josta kisa starttasi. Jouduimme poikkeamaan alkuperäisestä lähtöpaikasta, koska Arholmassa oli niin kova tuuli, ettei Viggen päässyt rantautumaan. Ensimmäisen saaren kilsamääriksi tulikin vain vajaa viisi kilometriä, jonka juoksimme pitkälti isolla porukalla. Arholman jälkeen oli Rådmansö, joka oli osittain asvalttia ja osittain soratietä. Siellä juoksimme kilometrin verran harhaan, ja saavuimme satamaan vain pari minuuttia ennen Viggenin lähtöä. Se oli todella stressaava kokemus, joka toistui oikeastaan koko päivän ajan: pelko siitä, että kuulee Viggenin tuuttaavan ja itse jää rannalle. Rannalle jääneet kuljetettiin toisella veneellä aina seuraavan etapin maaliin, josta he saivat halutessaan jatkaa kisaa, mutta eivät olisi saaneet tituleerata itseään finisheriksi.

Matkaa Rådmansössä kertyi 11,7 kilometriä ja aikaa siihen kului 1:03 eli keskivauhti oli 5:27 min/ kilometri. Kolmas saari oli Yxlan, ja reilulle 11 kilometrille oli aikaa varattu 70 minuuttia. Tämä oli reitiltään helpoin ja lähes pelkkää asvalttia, mutta yllättävän mäkinen, mikä tietenkin verotti voimia. Yxlanissa tein tyhmästi ja jätin juoksuliivini laivaan, kun arvelin, etten tarvitse vettä. Miten väärässä olinkaan! Kieli oli kiinni kitalaessa ja join varmaan litran vettä takaisin Viggenissä yhdellä hörpyllä.

Neljäs saari, Möja, oli omalla kohdallani ihan painajainen. Se oli pitkälti pelkkää polkua, enkä tässä vaiheessa vain pysynyt niiden tiimien mukana, joiden kintereillä olimme lähteneet. Tiimikumppanini mösjöö eli puolisoni ei tietenkään voinut jättää minua yksin metsään, vaan hukkasimme selät ja pian olimme ihan pihalla muutenkin. Tässä vaiheessa meiltä kummaltakin pääsi muutama kirosana, mutta yhtään kertaa emme riidelleet päivän aikana (emmepä juuri riitele muutenkaan koskaan, mutta tilanne oli paikoin niin stressaava, että hermo olisi voinut kiristyä).

Oi sitä onnea, kun juoksimme yhden parin ohi, joka jostain syystä käveli, koska ymmärsimme, että olemme oikealla reitillä. Vähän myöhemmin yksi kisaaja juoksi ohitsemme ja huusi, että olemme ihan oikealla reitillä, antakaa painaa vain. Loppuosa saaresta oli soratietä, jolla ainakin yksi nopea kisaaja juoksi ohitsemme. Tämä kertoi siitä, että muillakin oli vaikeuksia reittien kanssa. Maaliin saavuimme joitain kymmeniä sekunteja ennen kuin Viggen olisi lähtenyt.

Viidennen saaren, Runmarön alussa, olin ihan poikki ja päässä takoi vain yksi ajatus: keskeytän tähän. Matkaa oli edessä 10 kilometriä ja aikaa sille varattuna 60 minuuttia, ja tuntui mahdottomalta ajatukselta jaksaa juosta metriäkään. Yhtäkkiä huomasin, että vasen polveni alkoi kipuilla ja siitä sain tietenkin lisäpontta keskeyttämisajatukseen. Kävin puolisoni kanssa, joka juoksi muutaman metrin edelläni, lyhyen keskustelun, jossa kerroin, että lopetan, että hän voi mennä ja liittyä johonkin toiseen tiimiin, pärjään kyllä. Sain kisassa itseäni paremmin pärjäävältä mösjööltä lyhyen vastauksen, että älä nyt höpötä, etkä lopeta. Hih, aha, selvä. Päätin yrittää ja tiesin, että oikeassahan hän oli. Olisi ollut liian helppoa vain luovuttaa. Juoksimme yhdessä kahden siskoksen kanssa lähes maaliin saakka, ja kun pysähdyin alkumatkalla muutaman kerran ojentelemaan vasenta jalkaani, myös polvikipu meni ohi. Jälkeenpäin mietin, että pystyinkö itse psyykkaamaan itselleni kipeän polven, että minulla olisi ollut syy ja lupa lopettaa? No, tiedä häntä, mutta viidennen saaren jälkeen olin henkisesti aivan lopussa. Saavuimme viime tipassa maaliin ja kun tajusin, että olimme ehtineet sittenkin ja matka jatkuu, repesin itkemään. Ja miten minuun suhtauduttiinkaan! Vaikka kuinka moni tuli taputtelemaan olkapäähän ja halaamaan, puhumaan ihania ja kysymään, mikä hätänä. Heistä sain ihan hirveästi tsemppiä ja virtaa jatkaa. Olin päättänyt jo kyseisen saaren alussa, että jos selviän viidennen saaren loppuun, keskeytän silti, mutta reilun parinkymmenen minuutin matkalla kohti seuraavaa saarta päätin, että jatkan sittenkin. Sen päätöksen tekemiseen auttoi myös keskustelu takanani istuneen juoksuvalmentajanaisen kanssa, joka onnistui kohentamaan itseluottamustani. Kun myöhemmin illalla juttelimme, hän sanoi, että olin vaikuttanut tosi väsyneeltä viidennen saaren jälkeen, mutta että nuo dippaukset ovat ihan normeja pitkissä kisoissa.

Kuudes saari, Nämdö, oli matkaltaan toiseksi lyhyin, vain 7 kilometriä. Alunperin meillä oli aikaa 40 minuuttia, mutta saimme 10 minuuttia lisää, mikä osoittautui taivaan lahjaksi, sillä pian olimme taas eksyksissä. Aluksi juoksimme soratietä kunnes yhtäkkiä pitikin mennä erään pellon läpi ja jatkaa pitkin polkua. Että anteeksi vain, mistä hitosta olisimme yksin löytäneet tuon polun sen punkkipellon jälkeen? Siinä vaiheessa juoksimme onneksi 7 ihmisen porukassa, jossa yksi mies alkoi tippua selkeästi kyydistä. Se, miten häntä tsempattiin, oli taas jotain ihan uskomattoman mahtavaa. Kyseinen mies lopetti kisan tuon saaren jälkeen, mutta pysyi hienosti mukana tuon saaren maaliin saakka.

Kun kuusi saarta oli takana, ajattelin, että ihan sama, menee se seitsemäskin tai että ainakin lähden yrittämään. Seitsemäs saari oli Ornö, jota myös kutsuttiin SMIRin bastardiksi, sillä se alkoi jyrkällä mäellä, matkaa oli 15 kilometriä ja aikaa vain 80 minuuttia. Onneksi saimme lisäaikaa 10 minuuttia. Jos seitsemännen saaren selvisi maaliin ajallaan, oli finisher, sillä Utön vajaa 5 kilometriä juostiin yhdessä porukalla ilman aikarajoituksia. Ornön ensimmäiset kilometrit olivat todella epätasaisia polkuja ja sykkeet olivat tosi kovilla itselläni heti alussa. Tässä vaiheessa juoksimme vielä isommalla porukalla, joka alkoi hajaantua ja jatkoimme 7 ihmisen porukassa. Sain vähän tasattua hengitystä, kun siirryimme juoksemaan pitkää peltojen keskellä risteilevää soratiepätkää. Sen jälkeen juoksimme vajaa pari kilometriä asvalttia, jolloin kaksi miestä ja yksi nainen lähti kirimään ja kiristämään vauhtia porukastamme. Siinä vaiheessa yksi nainen oli jäänyt kauas taakse ja juoksimme puolisoni kanssa ihanan Jannican seurassa, jota olen seurannut Instagramissa jo pitkään. Loput 4-5 kilometriä oli taas epätasaista polkua, välillä pitkospuita, nousua ja laskua, joita vedimme todella kusi sukassa ja pelko persiissä, että ehdimmekö laivaan. Emme olleet ihan varmoja, miten paljon matkaa oli jäljellä, mutta aika hupeni koko ajan. Kun matkaa oli jäljellä vajaa kilometri takaamme juoksi yksi kisaaja ihan sikakovaa vauhtia ja ainakin itse sain hurjasti voimaa jatkaa kun tajusin, että nyt olemme lähellä. Kun maalia ei vielä näkynyt mutta kuulin, että miehelle hurrattiin, voin todella sanoa, että juoksin henkeni kaupalla ja niin kovaa kuin nyt noin 70 kilometrin jälkeen jaksaa juosta. Jälleen kerran saavuimme puolisoni kanssa Viggenille peräkanaa ja viime tipassa, mutta jälkeemme tuli vielä yksi tiimi. Voi olla, että ilman Jannicaa en olisi jaksanut maaliin. Ennen viimeistä polkupätkää juoksin nimittäin asvaltilla Jannican vieressä ja juttelimme niitä näitä. Toimittajaminäni otti vallan ja haastattelin häntä. Tajusin nimittäin, että ajatukset piti saada pois siitä, että en jaksa juosta, ja tuo juttelu toimi ihan älyttömän hyvin.

Maalissa tuli taas itku. En voinut oikeasti käsittää, että olin selvinnyt pitkän ja haastavan päivän ja juossut siinä vaiheessa jo yli 70 kilometriä. Takanamme istunut juoksuvalmentajapariskunta totesi myöhemmin, miten iloiseksi he tulivat, kun näkivät, että saavuimme Ornössä maaliin.

Utössä hölköttelimme kaikki yhdessä vielä vajaa 5 kilometriä satamaan, jossa purimme tavarat ja suuntasimme kohti Utö Vandrarhemmetiä. Illalla sitten ruokaa napaan ja nukkumaan koiranunta, sen verran ylikierroksilla kävin. Utössä juostessa huomasin, että vasen jalkapöytäni oli ihan sairaan kipeä. En vieläkään tiedä, mitä jalalle on tapahtunut, kolautinko sen viimeisten kilometrien polkurallissa jonnekin vai oliko jalka vain rasittunut liikaa. Jalkapöytää koristi sunnuntaiaamuna komea mustelma, joka maanantaina oli siirtynyt varpaiden tyveen. Jalka on nyt vielä tiistaina hieman turvonnut ja arka, mutta parempaan päin koko ajan.

Päivä oli erittäin hyvin järjestetty, mutta olisin toivonut tietyille vaikeille saarille selkeämpiä karttoja. Maisemat olivat hienot ja vaikka etenimme haipakkaa vauhtia, niitä ehti kyllä katsoa. Tunnelma oli monin paikoin kuin Vaahteramäen Eemelistä, ihmiset viettivät leppoisaa lauantaita, välillä oli vuohia ja välillä lehmiä pelloilla. Paikalliset ajelivat pitkin saaria mönkijöillä ja fillareilla, välillä autoilla ja hurrasivat, vaikka kaikki eivät edes tietäneet, mikä kisa oli käynnissä.

Viggenissä oli tiivis ja hikinen tunnelma, mutta hyvin mahduimme kaikki laivaan. Päivän aikana tuohon laivarahjukseen itselläni muodostui viha-rakkaussuhde. Toisaalta pelotti, että ehtiikö laivaan ja toisaalta taas Viggenin jälleennäkeminen oli puhdasta iloa.

Päivän aikana söin bussissa syödyn jugurtin ja leivän lisäksi pastasalaattilounaan, Barebells-patukoita, banaaneja ja join Vitamin Well -juomia ja Cokista, joita sai laivalta. Söin myös päivän aikana varmaan 6 geeliä ja suklaarusinoita ja yritin pitää energiat kohdillaan, mutta silti vatsa kurisi jossain vaiheessa.  Nestettä tankkasin paljon ja söin myös suolaa, jota itselläni oli luojan kiitos mukana. Ilma oli hyvä, välillä vähän turhankin lämmin, ja hiki kyllä virtasi ja nestettä kului, joten suolakin oli tarpeen.

Alunperin olin ottanut mukaan reissuun kolmet kengät ja vaihtovaatteita, mutta jokaisen etapin jälkeen olin niin poikki, etten vaihtanut vaatteita kertaakaan, en edes sukkia, jotka alkoivat loppuvaiheessa olla aika likaiset. Kenkiä vaihdoin neljännen saaren jälkeen, mikä oli fiksu veto, kaikki kynnet olivat maalissa tallella eikä rakkojakaan syntynyt. Erityisesti vikalle saarelle ja parille muullekin olisi kannattanut laittaa polkukengät jalkaan, mutta jotenkin sen unohdin. Välimatkat veneellä olivat noin 20-30 minuuttia, yksi välimatka oli 45 minuuttia, jolloin käsittääkseni söimme lounaan. Olin ajatellut, että venyttelen veneessä ja pysyn liikkeellä, mutta suurimmaksi osaksi en jaksanut tehdä muuta kuin istua, tankata ja jutella muiden kanssa. Nousin kuitenkin ennen satamaan tuloa hyvissä ajoin seisomaan ja jaloittelemaan, olisi ollut aika ankeaa lähteä juoksemaan suoraan istumasta! Vatsavaivoista en oikeastaan kärsinyt, mutta rehellisesti voin kertoa, että olin varautunut päivään Imodiumilla, sillä usein, kun pitää syödä ja juoda kaikkea epämääräistä paljon sekaisin, niin löparmage on ollut ikävänä vieraana.

Taitoimme puolisoni kanssa tuon 75 kilometrin matkan ajassa 7 tuntia, 33 minuuttia ja 58 sekuntia. Eli aika rapsakkaa vauhtia oli edettävä niin asvaltilla (jota oli selkeästi vähiten), sorateillä kuin poluillakin. 35 joukkueesta päivän aikana keskeytti 10 joukkuetta eli 20 ihmistä. Kaikki keskeyttäneet kun eivät olleet samasta tiimistä, vaan matkan varrella syntyi myös uusia tiimejä, kun yksin jääneet lyöttäytyivät toisen yksin jääneen matkaan. Kilpailijat ja järjestäjät olivat ihan mahtavia! Ne, jotka osasivat suunnistaa ja eivät eksyneet matkalla, selvisivät päivästä jopa 70 kilometrillä.

Kaiken kaikkiaan päivä oli kyllä mahtava kokemus. Raskainta, mutta lopulta myös hienoimpia asioita, mitä olen koskaan tehnyt. Löysin itsestäni voimia, joita en tiennyt edes omistavani! Käytännössä olin koko ajan juoksun aikana hengästynyt ja tein tuollaisen 7,5 tunnin vauhtikestävyystreenin, vaikka tosin pätkissä. Jalat olisivat jaksaneet vaikka kuinka, mutta kunto oli loppua. Kun mieli halusi lopettaa, menin askel kerrallaan ja keskityin vain laittamaan jalkaa toisen eteen. Ajattelin, että tämä on sitä, mitä haluan tehdä. Muutaman kerran kyllä kävi mielessä sekin, että vittu tämä on oikeasti hirveintä, mitä minulle on koskaan tapahtunut, ja olen sentään selvinnyt aika monesta elämänkriisistä. Hahaha. Jälkeenpäin tuo ajatus tuntui toki liioittelulta.

Tällainen oli ensimmäinen ja aika omaperäinen ultrakokemukseni. Seuraavaksi kaavailen osallistumista Ultravasaniin elokuussa 2019. Se on maastoltaan huomattavasti SMIRiä helpompaa, eikä tarvitse osata suunnistaa, mutta saa samalla tavalla nauttia ruotsalaisesta luonnosta. Jokainen SMIR-finisher pääsee ensi vuonna kisaan halutessaan, maksaa toki täytyy, mutta ei hakea (osallistumismaksu meiltä kahdelta oli 600 euroa + lennot ja hotelli päälle). Jos käsitin oikein, kisaa on tarkoitus hieman laajentaa tämänvuotisesta. Instagramissa voi myös katsoa videoita päivästä. Turkoosit sukat vilahtelevat siellä ja täällä!

Melkoinen reissu, mutta tulipa tehtyä!

Jenny *INSTASSA*

P.s. Toivottavasti kukaan ei ärsyynny, että minäkin kutsun tätä ultrakisaksi, kuten moni osallistujista. Mielipiteethän vaihtelevat, mikä ultrakisa oikeastaan onkaan, onko se 50, 100 vai 160 yhtenäistä kilsaa tai 7 päivää juoksua putkeen. Lupaan, että maratonjenny vaihtuu ultrajennyksi vasta sitten, kun on ensimmäinen yhtenäinen pitkä kisa takana!