Jenkkakahvat ja romahtanut ryhti maratonin loppusuoralla? Well, that’s me

Jenkkakahvat ja romahtanut ryhti maratonin loppusuoralla? Well, that’s me.

Viime aikoina olen laittanut Instagramiin ja blogiini kuvia, joita en vielä joitain vuosia sitten olisi kumpaankaan laittanut milloinkaan. Kuvat eivät nimittäin aina ole olleet sieltä edullisimmasta päästä, kun ulkonäköä ajatellaan. Joissain kuvissa näkyy vatsamakkaraa, jenkkakahvaa ja reittä, jossa on selluliittia. Eikä juoksuaskel tai ryhti ole aina kuin jalopeuralla, mutta oikeasti, kuka jaksaa katsella vain siloteltua ja filtteröityä kuvastoa, jota sitäkin toki riittää myös minulla.

Morjens! Kiva, että oot lukemassa.

Kiiltokuvaelämään kyllästyminen on toki ollut yksi syy kaikenlaisiin kuviin, mutta toinen syy lienee se, että ainakin kuvittelen, että nykyään olen rehellisesti oma itseni, se tyyppi, joka minä olen. Toki ulkonäkö on itselleni tärkeä juttu, mutta nekin kuvat, joissa olisi editoimisen varaa, nyt sattuvat olemaan sitä, miltä minä myös näytän tai ainakin olen jonain hetkenä näyttänyt. Sitä paitsi ennen- ja jälkeen-kuvat toimivat itselläni erityisesti todistusaineistona, että kyllä, edistystä on tapahtunut. Ne toimivat myös suurena motivaation lähteenä. Jos muutosta ei arjessa huomaa, huomaa sen viimeistään noista kuvista. Ja itse tuppaan olemaan sitä tyyppiä, että konkreettinen tulos motivoi jatkamaan ja tsemppaamaan lisää.

Ajattelen nykyään myös niin, että itseään ei kannata ottaa turhan vakavasti. Kukaan ei ole täydellinen ja sitä paitsi myös ne maailman kauneimmat tytöt käyvät kakalla! Päätin jo alussa olla rehellinen itselleni tässä elämänmuutosprosessissani. En olisi hyötynyt itseni huijaamisesta yhtään mitään eikä se olisi ainakaan tuonut mukanaan parempaa terveyttä, rautaisempaa kuntoa ja kokonaisvaltaisesti energistä oloa. Minua nimittäin nauratti, kun taannoin eräs ihana haastateltavani totesi, että haluaa mieluiten käydä vaa’alla personal trainerinsä valvovan silmän alla, koska kotona omalla vaa’alla saattaa tapahtua sellaista, että hän kaunistelee lukemia esimerkiksi nostamalla toista jalkaansa tai nojailemalla lavuaariin yläkroppansa painolla.

Ja ketä muuta muka olisi kiinnostanut hänen kilon kaksi kevyempi lukemansa?

Tuskin ketään.

Itsellehän me näitä parannuksia hyvinvoinnissamme teemme ja itsemme takia pyrimme huoltamaan, hoitamaan ja huolehtimaan itsestämme sen hetkisten eväiden ja jaksamisen mukaan. Toki siitä, kun ihminen voi hyvin, hyötyy hurjan moni aina perheestä työkavereihin ja ventovieraista vakiokauppamme kassaan, koska ihminen, joka voi hyvin, voi hyvin myös silloin, kun on toisten kanssa tekemisissä.

Vatsamakkarakuvia tulee siis niin kauan, kun on vatsamakkaroita. Selluliittikuvia ei ehkä kauaa, sillä paitsi että juoksu on tiivistänyt kehoani, se on selvästi silottanut takareisiäni. Tosin tällä hetkellä paino, jota en edes kovin tosissani jaksa tuijottaa, junnaa taas paikallaan. En vaivu epätoivoon, koska muistan erään painonhallintagurun sanat viime vuoden joulukuisessa painonhallintajutussa: painonpudotus ei koskaan tapahdu suoraviivaisesti. Paino laskee, paino nousee ja se kannattaa hyväksyä.

Ootko sä instagramissa? Kirjoitatko blogia? Jätä alle joku merkki, mistä sut voi löytää!

Ihanaa eloa,

Jenny