Avainsana: valinnat

Se tunne, kun ymmärtää, että kannattaa elää eikä vain hengittää

Se tunne, kun ymmärtää, että kannattaa elää eikä vain hengittää. Se tunne… kun saa istua laiturilla ja tuijottaa merta. kun pystyy juoksemaan omin jaloin. kun kevään sairastelujen jälkeen huomaa, että kunto alkaa olla taas lähempänä aiempaa. kun saa olla, eikä tarvitse tehdä mitään. kun saa syödä kalakeittoa ja 

Stressistä valoon

Stressistä valoon

Tänään aamulla päätin, että nyt se kaikenmoinen turhasta ja asiastakin stressaaminen saa loppua. Olen nyt nähnyt sitä taas riittävästi, eikä se tuo toivottuja lopputuloksia. Enhän koskaan, en missään elämänvaiheessa, en edes silloin kun on oikeasti ollut monin tavoin v a i k e a a, 

Perseilijöitä ei tarvitse sietää ja pari muuta ajatusta sairasvuoteelta

Perseilijöitä ei tarvitse sietää ja pari muuta ajatusta sairasvuoteelta

En ole lakannut pitämästä blogia, vaikka vähän hiljaista on ollutkin. Päivä viisi sänkypotilaana lähestyy loppuaan, Netflix on ollut kovassa käytössä, vissyä ja teetä kulunut ja ruokavalio on ollut niin heikko, että kohta näkyy sikspäkki ilman treeniä. Joka päivä olen joutunut viemään ekaluokkalaisen kouluun ja se on vastannut maratoninkaltaista ponnistusta. Tänään vastasin kahteen työmeiliin, jonka jälkeen nukuin 3 tuntia. Tätä postausta varten olenkin nyt kerännyt hurjasti voimia, mutta kovin pitkää tästä ei varmaankaan tule. Perseilijöitä ei tarvitse sietää ja pari muuta ajatusta sairasvuoteelta.

Lupasin Instagramissa vastailla teidän ihanien kysymyksiin elämänmuutoksestani. Kysymyksiä tuli niin paljon, että joudun jakamaan postaukset moniin osiin. Aloitan tämän postaussarjan heti, kun olen vähän virkeämmässä kunnossa. Jos muuten juoksu yhtään kiinnostaa, niin tässä kaksi hyvin erilaista dokumenttia katsottavaksi: The Barkley Marathons ja From fat to finish line.

Kuva: Timo Turkka

Suosittelen lämpimästi myös Tony Robbinsin dokkaria I am not your guru. Oikeastaan mitään näistä en ole voinut katsoa kyynelkanavat kuivina. YouTubesta olen katsonut lisää juoksujuttuja, kuten muun muassa dokumentin suomalaisesta ultrajuoksija Noora Honkalasta.

Varoituksen sana muuten tästä influenssasta, se voi olla myös kuumeeton. Itse kävin eilen lääkärissä ja sain tulokset iltapäivällä. Omani on influenssa B -versiota, johon ei tuo rokotekaan tepsi. Olen ollut koko ajan kuumeeton lukuunottamatta tiistaina kahden tunnin ajaksi 38.5 noussutta kuumetta. Olo on kuitenkin aivan yhä karmiva kuin possuflunssassa aikanaan vuonna 2009 (jolloin sain myös keskenmenon viikolla 13). Kehon lämpö on tasaisesti 36.6, kuiva yskä riipii rintakehää, ja vaikka lihassärkyä on vain välillä, olo on vain niin vetämätön, että esimerkiksi vessaanmenoa tai veden hakemista olen suunnittellut jopa puoli tuntia. Saa nähdä kuinka monta viikkoa kuluu, että olen siinä kunnossa, että pääsen urheilemaan.

Mutta, onpa ollut aikaa katsoa Netflixiä ja myös ajatella! Ja niin monta syytä on olla kiitollinen, kuten se, että saan maata ja sairastaa omassa kodissa omassa sängyssä, enkä joudu vaeltelemaan tuolla kadulla pakkasessa kodittomana, kaikilla kun ei sitä kotia tai sänkyä ole.

Erityisesti tuo Tony Robbinsin dokkari sai minut ajattelemaan paljon. Moni asioista on sellaisia, joita olen toki miettinyt runsaasti tässä viimeisen kymmenen vuoden aikana, kun olen näitä juttuja kelaillut ja lamput ovat olleet niin sanotusti päällä.

Erityisesti tässä omassa pikku murheessa (tiedän toki, että tämä on ihan omankin elämänhistoriani puitteissa pieni murhe, mutta tosi ärsyttävä) teki hyvää kuulla nämä Robbinsin sanat:

Luulette, että ongelmia ei kuulu olla. Ongelmat muovaavat sieluamme. Kehitymme ongelmien avulla. Elämä tapahtuu meitä varten, ei meille. 

Juuri näin. Olen myös täällä maatessani paljon miettinyt sitä, mitä elämältäni haluan. Olen myös miettinyt sitä, että vaikka Kindness is magic, kaikkia perseilijöitä ei tarvitse elämässään sietää. Sanon nyt ehkä vähän rumasti, mutta vaikka on kiltti ja sydämeltään haluaa ihmisille hyvää, ei kaikkea paskaa tarvitse todellakaan vastaanottaa.

Mitä enemmän seuraajia tulee, sieltä tulee aina myös heitä, jotka mielellään purkavat oman elämänsä pettymyksiä, vaikeuksia, pahaa oloaan, ongelmiaan ja kyvyttömyyttä tehdä muutoksia meidän kaikkien päälle, jotka otamme vastuuta arjestamme ja onnestamme. Mutta kuten olen aiemminkin kirjoittanut, emme voi ottaa vastuuta jonkun toisen ihmisen tunteista, joita hänessä herätämme. Se, jos joku kokee toisen onnen, positiivisuuden tai energisyyden uhkaksi, emme voi sellaiselle oikein mitään muuta kuin ehkä yrittää lähettää hänelle lämpimiä ajatuksia ja siirtyä jatkamaan omaa matkaamme.

Tällaiset kohtaamiset ovat onneksi aika harvinaisia, mutta jännittävää on, miten joskus omassa tuttavapiirissäkin sitä saattaa ärsyttää jotakuta. Ihmeellistä on se, että jos joku todella ärsyttää, miksi hänen tekemisiään pitää seurata ja mahdollisesti vielä käydä kommentoimassa aina jotain negatiivista? Luulisi, että elämä olisi helpompaa ilman. Mutta elämä on ihmeellistä, niin hyvässä kuin pahassa.

Tony Robbins sanoi dokumentissaan myös, että Tässä vaiheessa elämää pitää tietää, mitä haluaa ja tarvitsee. Pitää muokata itsensä parhaaksi mahdolliseksi verrattuna siihen, mitä elämä ja olosuhteet ovat tarjonneet. En siedä itsessäni mitään, mikä on vähempää kuin mitä voin olla. 

Aika kovia sanoja, mutta mitä tuohon voi muuta sanoa kuin amen.

Pysykää terveenä!!

Jenny

*INSTAGRAMISSA*

Lue myös

Jos pyytää vähän, saa vähän

Ensimmäinen ultrajuoksu odottaa!

Talvijuoksu – jee vai yök?

Ajattele toisin elämänmuutoksesta

Ei kadehdita onnellista, vaan ollaan sellainen itse

Ei kadehdita onnellista, vaan ollaan sellainen itse

Pakko nostaa tämä aihe tapetille jälleen. Saan ihmisiltä päivittäin viestejä ja lähes poikkeuksetta esimerkiksi Instagramissa ne koskevat energistä ja iloista olemustani. Olen kiitollinen ihanista viesteistä, mutta sitten on se ääripuoli, joka kuvittelee, että iloinen ja energinen ihminen on saanut kaiken hopeatarjottimella ja on syntynyt kultalusikka 

Vaikeuksistakin voi muodostua ihmeellinen ja ihmeiden täyttämä menestystarina

Vaikeuksistakin voi muodostua ihmeellinen ja ihmeiden täyttämä menestystarina

Yhtäkkiä tuntuu siltä, että yhdeksän vuotta sitten aloittamani henkinen työ on tavoittanut ensimmäisen tärkeän ja merkityksellisen pisteensä ja vaikka matka jatkuu, minusta tuntuu, että olen saavuttanut jotain suurta. Tämä ei ole blogin loppu, vaan ehkä tämä on jonkin uuden, suuremman tai paremman syntymä! Vaikeuksistakin voi muodostua 

Vanhasta eroon vai tavoitetta kohti? Suosittelen jälkimmäistä!

Vanhasta eroon vai tavoitetta kohti? Suosittelen jälkimmäistä!

Jos vuosi sitten joku olisi sanonut, että starttaan vuoden 2018 ensimmäisen päivän puolimaratonilla, olisin varmasti ollut, että just joo. Mutta niin siinä kävi: tämän viikon pitkä lenkki osui heti maanantaille, koska juoksu tuntui kulkevan. Intuitiolla lähdin liikkeelle ja 21.3 kilometriä tuli vedettyä peruskuntosykkeillä hyvällä fiiliksellä aikaan 2 tuntia ja 13 minuuttia sisältäen liikennevaloissa seisoskelut. Ja kun miettii, mistä lähdin vuosi sitten liikkeelle, niin jestas sentään!

Huomasin taas, että on iso ero siinä, miten asioista ajattelee. Ajatteleeko jatkuvasti sitä, mistä haluaa eroon tai mistä haluaa irrottautua, vai ajatteleeko sitä, mitä kohti haluaa olla menossa ja mitä haluaa lisätä arkeensa?

Että haluaako eroon huonosta kunnosta vai haluaako jaksaa juosta vaikka sitten viisi kilometriä, kympin tai puolikkaan? Päättääkö esimerkiksi tänä vuonna tehdä vähemmän töitä vai ehkä sittenkin mieluummin päättää viettää enemmän vapaa-aikaa ja tehdä itselle tärkeitä, työn ulkopuolisia juttuja? Haluaako vähentää eri asioista stressaamista ja keskittyä murehtimisen sijaan myönteiseen ja kehittää sitkeän luoton siihen, että asiat järjestyvät? Miettiikö, miten ihmeessä aika riittää kaikkeen vai priorisoiko asioita niin, että itselle tärkeille asioille löytyy aikaa? Yrittääkö tiukan itsekurin voimin nousta sohvalta ja irrottautua suklaalevystä vai pyrkiikö sen sijaan lisäämään arkeen enemmän liikettä ja vaikkapa kasviksia? Puristeleeko keskivartalon kellukettaan epätoivoisena vai miettiikö sitä tervettä kehoa, minkä kyllä jokainen voi saavuttaa?

Mutta mitä kohti – sinä päätät!

Itse aloitin vuosi sitten matkan kohti loppuelämän kesäkuntoa, terveempää, vahvempaa ja voimakkaampaa kehoa. Sen sijaan, että olisin puristellut liikakilojani ahdistuneena, miettinyt, mistä kaikesta ruoasta joudun luopumaan tai miten jäätävä urakka on saada 85 kilosta parikymmentä karistettua, tajusin silloin pohtia, mitä saan lisää elämääni elämänmuutoksen myötä: lisää liikettä, enemmän kasviksia, monipuolisempaa ruokaa, terveemmän ja energisemmän olemuksen, lisää virtaa, paremmat unet, enemmän jaksamista perheen kanssa.

Päätin, että siirryn jotain uutta kohti mieluummin kuin hankkiudun eroon vanhasta ja epäsopivasta. Uskon siihen, mitä Kaija Juurikkala joskus totesi, että ei ole loppuja, on vain uusia alkuja.

Jos tämän vuoden teema yksi teema on I’ll see it when I believe it eli näen sen, kun uskon siihen, toinen olkoon se, että suuntaan katseen tavoitteisiini, enkä jumita lähtökohdassa. Tämäkin saattaa toimia muuten ihan missä tahansa elämänalueella: työnhaussa, opiskelupaikan hankkimisessa, ihmissuhteissa, raha-asioissa, painonpudotuksessa, liikunnan lisäämisessä.

On aika vaikea saada myönteisiä tuloksia, jos mieli junnaa siellä negatiivisella puolella pelkäämässä, murehtimassa, vellomassa, epäilemässä.

Sen sijaan voi uskoa ja luottaa.

Eikö?

Mahtavaa tätä vuotta! Mitä ajatuksia?

Jenny ***INSTAGRAMISSA***

Lue myös:

Jos ei ole aikaa hyvinvointiin, onko aikaa voida huonosti?

Tee jotain toisin, niin onnistut

16 kiloa pois, näin ruokailuni ovat muuttuneet 9 kuukauden aikana

10 syytä osallistua juoksukouluun

Jos ei ole aikaa hyvinvointiin panostamiseen, onko aikaa voida huonosti?

Jos ei ole aikaa hyvinvointiin panostamiseen, onko aikaa voida huonosti?

Jos ei ole aikaa hyvinvointiin panostamiseen, onko aikaa voida huonosti? Tällaista mietin ja vastaus on omalla kohdallani ei. Mieluummin käytän aikaani hyvinvointiin kuin huonoon oloon, jota sitäkin on tullut koettua ihan riittävästi, niin henkisesti kuin fyysisesti. Onneksi tunnistan nykyään sen, mikä toimii itselläni ja mikä ei. 

Tee kaikki toisin kuin ennen, niin onnistut

Tee kaikki toisin kuin ennen, niin onnistut

Vuosi sitten aloittamani elämänmuutoksen teemana oli Tee kaikki toisin kuin ennen, niin onnistut. Se oli niin hyvä resepti, että olen vieläkin iloinen ja ennen kaikkea tyytyväinen itseeni, että keksin alkaa toimia sen mukaan. Koska ilman sitä, että olisin tehnyt toisin, velloisin yhä liikakiloissani, olisin väsyneempi 

Vain itse voi muuttaa elämäänsä ja ottaa vastuun hyvinvoinnista

Vain itse voi muuttaa elämäänsä ja ottaa vastuun hyvinvoinnista

Tajusin tässä eräänä päivänä, että ainakin kahdesti olen ratkaisevassa tilanteessa ottanut vastuuta elämästäni. Välillä on kyllä tullut ajateltua enemmän muita kuin itseä, vaikka me itse olemme yhtä tärkeä tyyppi kuin muutkin.

Vaikka kyse on ihan eri jutuista, toinen on henkistä hyvinvointia ja toinen fyysistä, niin tajusin, että niissä pätee sama kaava. Lopulta itse olen tehnyt sen päätöksen siitä, että haluan muuttaa elämäni. Ei ole painanut ystävän, ei puolison, ei terapeutin sana, vaan lopulta se on me itse, joka ottaa sen ratkaisevan askeleen ja päättää mennä kohti parempaa. Vain itse voi muuttaa elämäänsä ja ottaa vastuun hyvinvoinnista.

Yksi parhaita muuvseja elämässäni oli nimittäin se, että viime syksynä päätin ottaa vihdoin vastuun omasta, ennen kaikkea fyysisestä hyvinvoinnistani. Kun päätin vihdoin lakata selittelemästä itselleni, miksi en muka pysty pääsemään liikakiloistani, miksi en muka voi lakata syömästä epäterveellisesti, miksi en muka voi liikkua säännöllisesti ja miksi vain en voi uskoa siihen, että pienillä ratkaisuilla on paremmat tulokset kuin pikakonsteilla, alkoi hieno matka. Jos en olisi tehnyt noin, olisin ehkä vain jatkanut lihomista ja elänyt sen vetämättömän olon kanssa.

Mutta päätin siis viimeisen kerran laihduttaa ja tehdä kaiken eri tavalla kuin aiemmin. Vaikka vuoden alussa työsarka tuntui jäätävältä, niin tässä sitä ollaan. Eikä merkitystä ole enää pitkään aikaan edes ollut niillä pudotetuilla kiloilla (-17), vaan sillä, miltä minusta tuntuu jokaisena päivänä, jonka saan täällä porskuttaa.

Tuntuu mahtavalta.

Kuva: Timo Turkka

Toinen elämäni tärkein muuvsi vie meikäläisen noin 8-9 vuotta ajassa taaksepäin, siihen synkkyyteen, jolloin aamulla ensimmäinen ajatus oli se, että en jaksa. Aikaan, kun pitkään elämä tuntui harmaalta ja pimeältä tunnelilta ja selviytymiseltä enkä jaksanut noteerata montaakaan ilon pilkahdusta. Se, miten olin niihin olotiloihin ja siihen tilanteeseen päätynyt, on monia syitä enkä voi välillä kuin ihmetellä, miten kauan ihminen jaksaa pitää kulisseja pystyssä, sinnitellä ja olla vain kuin kaikki, mitä ympärillä tapahtuu, olisi normaalia ja ihan tavallista.

Viime viikolla, kun viestittelin erään kaverini kanssa ja kun kumpikin latasimme tavaraa selkärepuistamme pöydälle ja siis kokemuksiamme “paperille”, niin en voi muuta sanoa kuin että ihminen on kyllä ihmeellinen siinäkin mielessä, että sitä selviytyy monenlaisesta kohtuullisen eheäksi tyypiksi. Täydellisesti eheä ei liene meistä kukaan, ja uskon siihen, että kaikilla meillä on reppumme, rosomme, arpemme ja taakkamme. Ja meneehän se niinkin, että aika kultaa muistot, niin hyvässä kuin pahassakin. Ja kuten olen monesti kirjoittanutkin, olen useimmasta asiasta elämässäni kuitenkin kiitollinen, siis nykyään. En siksi, millaiseen suohon ne minut aikanaan veivät, vaan siksi, miten paljon itsestäni olen oppinut näiden vuosien myötä.

Toki silloin aikanaan hain ja sainkin apua, mikä oli ensiarvoisen tärkeää jo siksikin, että kun olin vihdoin saanut suuni auki ja alkanut purkaa tilannetta, en jossain vaiheessa enää halunnut kuormittaa perhettäni tai ystäviäni pahoinvoinnillani. Mutta sen tiedän, että jos minulla ei olisi ollut omaa motivaatiota voida paremmin, jos en jossain kaiken sen ylikuormittumisen, epätoivon, ahdistuksen, vihan ja stressaantuneisuuden keskellä syvällä sisimmässäni olisi halunnut olla taas iloinen, onnellinen, parempivointinen, jaksavampi ja se minä, joka minussa oli silloin jossain syvällä piilossa, muutosta ei olisi tapahtunut.

Toki se ei tapahtunut hetkessä, vaan vaati parin vuoden “harkinta-aikaa” ja sitä, että olin saanut tarpeeksi huonosta olostani. Olenkin varma, että sille valinnalle, miten haluaa elämänsä elää, on ainakin useimmiten oma sopiva aikansa. Itseään ei voi pakottaa voimaan paremmin eikä toinen ihminen saa ketään muuttumaan tai paranemaan, vaikka seisoisi päällänsä. Lopulta se on usein ihmisen omassa kädessä ja päätöksessä, siis sitten, kun hän kokee olevansa valmis tekemään päätöksiä ja muutoksia niin ajattelussa ja teoissa.

Noina vuosina alkoi matka, jonka en koe vieläkään päättyneen, vaan enemmänkin koen, että se on vasta alussa. Uskon, että se matka jatkuu niin kauan kuin on elämää. Kaikesta tekemästään työstä itsensä ja hyvinvointinsa hyväksi on syytä olla itselleen kiitollinen.

Tällä haluan siis vain sanoa, että oli kyse oikeastaan lähes mistä tahansa, me itse olemme se tyyppi, joka tekee ne päätökset. Toki voimme saada apua ja toivottavasti sitä silloin saammekin, kun sitä tarvitsemme, mutta uskon, lopullinen päätöksenteko ja vastuunotto paremmasta on meidän omissa käsissä. Sitten, kun kokee, että on sen aika.

Näin on ollut omalla kohdallani ja nyt jälkikäteen sen vasta kirkkaasti ymmärrän.

Ihanaa jouluviikkoa! Blogi on ollut tässä haipakassa vähän heitteillä, mutta palaan jatkossa linjoille taas useammin. Ja Instagramistakin tavoittaa!

Rakkautta ja valoa!

Jenny

Herätään ennen kuin elämä valuu ohi ja hukkaan

Herätään ennen kuin elämä valuu ohi ja hukkaan

Tänään ajattelin sellaista, että kunpa me ihmiset valittaisimme vähemmän. Kunpa me herättäisiin ennen kuin elämä valuu hukkaan. Ottaisimme enemmän vastuuta omasta elämästä vähintäänkin tämän hetkisten voimien ja niiden eväiden mukaan, joita meillä juuri tässä hetkessä on. Miksi valittaa, jos asialle voi tehdä jotain? Tai miksi