Avainsana: valinnat

Milloin me opitaan, että muutos ei tapahdu yhdessä yössä

Milloin me opitaan, että muutos ei tapahdu yhdessä yössä

Sitä mietin, että uskooko meistä oikeasti kukaan, että muutos voi tapahtua nopeasti ja ilman, että itse viitsii nähdä vaivaa muutoksen eteen? Milloin me opitaan, että muutos ei tapahdu yhdessä yössä? Luin taas männäviikolla otsikoita kampaajalla. Ne olivat tyyliin pikajuoksikan perskannikat kolmessa viikossa ja muutu paremmaksi ihmiseksi yhdessä yössä. 

Tavallista arkea ei aina muista arvostaa, vaikka pitäisi

Tavallista arkea ei aina muista arvostaa, vaikka pitäisi

Osallistuin muutama päivä sitten hyväntekeväisyyskampanjaan, jossa vajaan vuorokauden ajan ohjeistettuna käyttäydyin kuin minulla olisi ollut eräs krooninen sairaus. Kirjoitan tästä joulukuun alussa enemmän, mutta pakko sanoa, että vaikka arjessa pyrinkin olemaan päivittäin kiitollinen eri asioista ja aamuisin herään useimmiten sen ajatuksen kera, että ihanaa saada 

Joskus ärsyttää – olemmehan ihmisiä

Joskus ärsyttää – olemmehan ihmisiä

En yleensä provosoidu muiden ihmisten toiminnasta, enkä lietso pahaa tuulta ympärilleni, mutta eilen oli kyllä sellainen päivä, että tuntui, että maailmankaikkeus teki kiusaa yrittämällä ärsyttää meikäläistä parhaansa mukaan. Niin ne hyvät opit unohtuvat ja ärsytys voi viedä mukanaan, mutta toisaalta tällaista se välillä on, elämä.

Kun palasimme kotiin ruokaostosreissulta, oli pakko vilkaista viikon takaisen meditaatiopäivän muistiinpanojani. Hätäisesti olin kirjannut toisen vetäjän lauseen ylös, joka jo ärsyttävän kauppareissun jälkeen tuntui hihityttävältä: Me kärsitään, koska me ollaan ihmisiä ja koetaan maailmaa ihmisten tavoin.

Kukaan ei voi aina olla hyvällä tuulella, mutta silti uskon siihen, että useimmiten voi kallistua ystävällisyyden puoleen ja joskus se pitää valita. Itse olen nykyään todella harvoin huonotuulinen enkä juuri lähde muiden ärsyyntymiseen mukaan saati sitten ärsyttämällä ärsytä muita, mutta sitten kun se tapahtuu, se on aina yhtä suuri ihme! Aina vain ei jaksa edes valita ystävällisyyttä.

Tuo ihmisyys nyt on fakta, mutta ainakaan asioissa, joissa elämä ei mullistu totaalisesti ja radikaalisti, vaan tilanteissa, joissa ilmenee lähinnä ärsytystä, kärsimyksen, ärsyyntymisen, suuttumisen tai vaikka mielipahan ei tarvitse olla fakta. Omasta elämänhistoriastani tunnistan sen, miten elämäni kriisikohdissa olen myös itse omin pikku kätösin ja ennen kaikkea ajatuksin lisännyt omaa kärsimystäni, koska en vain ole halunnut päästä kärsimyksestä eroon, en ole halunnut mennä eteenpäin, olen halunnut velloa ja olen halunnutkin olla uhri. Myöhemmin sitten olen kirkkaasti huomannut sen, miten paljon vähemmällä olisin voinut päästä isoista vastoinkäymisistä, jos olisin toiminut toisin. Toisaalta jos olisin heti osannut toimia toisin, en tiedä, olisinko oppinut niin paljon kuin ajan mittaan olen oppinut. Vaikka haluaisimmekin elää ilman joitain tiettyjä kokemuksia elämässämme, en itse ainakaan enää haluaisi elää ilman kaikkea sitä tietoa, mikä on tullut näiden ikävien kokemusten kautta.

Mutta mikä sitten tulee näihin pienempiin kärsimyksiin, niin siinä uskon ihan täysin siihen, että me kärsitään, koska me ollaan ihmisiä ja koetaan maailmaa ihmisten tavoin. Tämä tosiaan päti hienosti eilen, kun pystyin aistimaan, miten sähköinen tunnelma joka puolella tuntui olevan ja huomasin myös, miten helposti lähdinkään ihmisten tunteisiin mukaan.

Ruokakaupassa oli ihan älyttömästi porukkaa, ja tuntui, että jokainen hidasteli hedelmävaa’alla, laittoi ostoskärrynsä teiden tukoksi, seisoi juuri sen tuotteen kohdalla, mistä minäkin olin kiinnostunut. Joku törmäsi kärryillään kantapäilleni, hedelmäpussi ei ensin auennut ja sitten se repesi, avokadot olivat kivikovia ja tarjouskurkku tipahti käsistä lattialle.

Voi kauheaa, siis näin jälkikäteen ajatellen.

Liikennekin oli tuntunut tökkivän ja vasemman kaistan ritareita oli enemmän kuin sormia molemmissa käsissäni.  Puolisolla oli selkä kipeä, lapsi oli villimmän puoleinen enkä itsekään ollut mikään ruusunmarja, ellen sitten hapan sellainen. Kassajonoksi tuli valittua se hitain niistä paristakymmenestä vaihtoehdosta. Kun kassa sitten lappasi jo meidän tavaroitamme lukulaitteen läpi, parkkeerasivat edellä olleet rouvat kärryineen, kasseineen ja ostoksineen niin, että en mahtunut heidän ohitseen pakkaamaan. Kun sitten ääni ehkä hieman kireällä saundilla pahoittelin, että anteeksi, tulen täältä nyt ohi, ja siirsin heidän kärryjään sen verran, että vatsaa sisäänpäin vetämällä mahduin juuri ja juuri oman hihnani päätyyn pakkaamaan ostoksiani, jotenkin ne paheksuvat katseet vain ärsyttivät lisää. Rouvat jatkoivat tien tukkimista eivätkä päästäneet kuusivuotiasta tyhjien kärryjen kanssa luokseni. Kun sitten totesin, että anteeksi nyt, voitteko väistää, että lapsi pääsee kärryineen ohi (että minä saan nostettua ne jo pakkaamani ostoskassit kärryyn, että voin pakata ne kolme kassia lisää) niin alkoipas suoraan sanottuna ottaa päähän, kun toinen rouvista totesi, että kuulepas, jokainen vuorollaan. Sen sijaan, että olisin miettinyt, mikä on ystävällisintä, mitä voin siinä hetkessä tehdä, totesin pinkeällä äänellä, ettei sentään koko kulkuväylää tarvitse tukkia, muitakin ihmisiä on olemassa.

AAAARGH.

Tiedän hyvinkin, että jokaisessa hetkessä voin vaikuttaa ja kallistaa mieltäni ystävällisyyden puolelle, mutta toden totta elämässä on tilanteita, ettei vain jaksa suodattaa kaikkea scheissea ja vain hymyillä.

Me kärsitään, koska me ollaan ihmisiä ja koetaan maailmaa ihmisten tavoin.

No, päiväunien ja  lapsen kanssa tehdyn pikku juoksulenkin jälkeen tulin siihen tulokseen, että joskus on kai ihan hyvä antaa itsensä olla ihminen. Vaikka arki on pääosin plussan puolella ja ilo, kiitollisuus, ystävällisyys ja onnellisuus ovat elämän perusvireitä, silti ne negatiivisetkin tunteet ovat olemassa. Kaikki tunteet kuuluvat arkeen. Toisaalta kyllä niitä kaikkia tunteita ei tarvitse tuoda esiin ainakaan isosti, vaikka niitä kokeekin.

Lähetin rouville hyvinvointia lisääviä ajatuksia, ennen kuin aloin nukkua. Toisaalta helpottavaa huomata, että vaikka kaikki tunteet kuuluvat elämään, ei silti tahdo lisätä negatiivisuutta maailmassa. Korkeintaan joinain pikku hetkinä saattaa erkaantua hyväksi havaitsemaltaan ystävällisyyden polulta, mutta onneksi tietää, miten sinne palata.

Rentoa viikonlopun jatkoa!

Jenny

 

 

Se fiilis, kun saa, eikä ole pakko

Se fiilis, kun saa, eikä ole pakko

Siivoaminen, lapsen roudaaminen harrastukseen, pyykinpesu, viikon ruokaostosten teko, kirjoittaminen tai juokseminen – mikään ei tunnu pakolta. Eikä sunnuntaina ole sitä fiilistä, että viikonloppu meni nopeasti, huomenna pitää mennä duuniin. Kiirettäkään ei ole, on vain erilaisia hoidettavia asioita. Tällaisia aatoksia täällä viime viikkoina. Havahduin tosiaan siihen, 

Ajanpuute on prioriteettien puutetta

Ajanpuute on prioriteettien puutetta

Ajanpuute on prioriteettien puutetta. Timothy Ferrisin kirjasta lukemani totuus kolahti ja teki melkein kipeää. Viime päivinä se iski, se tunne, että miten ehtiä tehdä vielä kaiken, mitä haluan tässä elämässä tehdä? Selkeästi meikäläinen on palannut lomalta hommiin taas, hahaha. Miten elää vapaalta tuntuvaa merkityksellistä elämää, vaikka 

Elämäni huonoimmat vuodet olivat kolmekymppisenä – tervetuloa 40

Elämäni huonoimmat vuodet olivat kolmekymppisenä – tervetuloa 40

En jää kaipaamaan ikävuosia 30-39, jotka ovat sisältäneet melko paljon sitä nurjaa puolta ja huonoja pelikortteja. Elämäni huonoimmat vuodet olivat kolmekymppisenä – tervetuloa siis 40.

Silti olen panikoinut koko kevään sitä, että kesäkuun seitsemäs paukahtaa mittariin neljäkymmentä. Olen murehtinut sitä, että vietän nyt viimeisiä hetkiä kolmekymppisenä. Seuraako kukaan enää nelikymppistä bloggaajaa, kun tuolla on tarjolla 20 vuotta nuorempiakin, varmasti fiksuja ja reippaita. No ikäkriisi lienee pienin murhe kuitenkin tässä maailmassa.

Tässä mä oon. Kaikki hyvin.

Kaksi ihmistä sai minut ajattelemaan toisin

Ilmeisesti maailmankaikkeus katseli vellomistani tarpeeksi, sillä se lähetti eteeni kaksi ihmistä. He saivat minut heräämään ja lakkaamaan voivottelemasta. Toinen niistä oli puolisoni, joka totesi 1,5 vuoden kokemuksellaan, että nelikymppisenä oleminen on ihan parasta. Toinen herättäjäni oli Ping Helsingissä (siitä lisää myöhemmin) puhunut futuristi Ilkka Halava, joka totesi, että nykyihminen voi elää satavuotiaaksi ja puhui muutenkin vaikuttavasti esimerkiksi työnteon muuttumisesta lähitulevaisuudessa. Se sai minut ajattelemaan, että sen sijaan, että miettisin, ettei minulla vielä nelikymppisenäkään ole vakituista duunia, voin olla ylpeä kaikesta siitä, mitä teen ja jatkaa menemistä kohti unelmiani. Sitä Seven Days Weekendiä, seitsemän päivän viikonloppua, joka tulee olemaan seuraavien 10 vuoden aikana osa useimpien meidän työntekoa.

2007-2008 en jää kaipaamaan teitä

Elin elämäni vaikeimmat vuoteni kymmenen ja yhdeksän vuotta sitten. Vaikka asiat on sovittu ja olen tehnyt rauhan jo ajat sitten eri ihmisten ja tapahtumien kanssa, moni sen aikaisista vaikeuksista seurannut elämääni paljon hankaloittava asia jahtasi minua lähes viime vuoden vaihteeseen saakka. Vaikka hyviäkin asioita tapahtui, en voi sanoa, että minun tulee yhtään ikävä ikävuosia 30-39.

En jää kaipaamaan sotkuista eroa, vanhemmista tyttäristäni yksin vastuussa olemista, jaksamiseni äärirajoilla olemista, masennusta, burn outia. En jää kaipaamaan noina vuosina tapahtuneen eron aiheuttamaa rahallista konkurssia, kun jouduin maksamaan kaksi vuotta kahden ihmisen asuntolainaa ja rahat olivat miinuksella. Tuosta aiheutunutta sotkua makselin takaisin liki kahdeksan vuotta, näin kevyesti ja lyhyellä matikalla laskettuna yhden Porsche Cayennen verran. Huh! En kaipaa aikaa, kun olen tehnyt sikana duunia, eikä juuri mitään ole jäänyt käteen normielämisen ja aikamoisen kitkuttelun jälkeen. En kaipaa aikaa, jolloin en ole voinut matkustella, hankkia mitään erityistä enkä aikaa, jolloin olen elellyt köyhyysrajalla. En kaipaa öitä, kun hikisenä pyörin lakanoissa ja mietin, mistä saa rahaa ruokaan tai millähän hiluilla auto tankataan. En kaipaa aikaa, kun vatsassa oli möhkäle ja rintaa painoi musta klimppi.

En kaipaa surua, häpeää, pelkoa, en tunteita toivottomuudesta tai riittämättömyydestä. En kaipaa sitä, kun tuntuu siltä, ettei jaksa enää yhtään takaiskua tai maton vetämistä jalkojen alta. En kaipaa sitä, kun tuntui, etten jaksa enää päivääkään, sillä kaikki vain oli niin vaikeaa.

Tapahtui paljon hyvääkin!

Mutta kuten sanoin, näinä vuosina tapahtui paljon hyvääkin, ehkä jopa enemmän kuin huonoa! Ilman noita yllä mainittuja kokemuksiani en olisi minä, tässä ja nyt, niin suuri klisee kuin se onkaan. En haluaisi elää tuota elämänvaihetta uudelleen, mutta en haluaisi olla ilman sitä tietoa, mitä se toi mukanaan. En vaihtaisi nykyistä itseäni kymmenen vuoden takaiseen, en sitten milloinkaan.

Vaikka monta vuotta olin vihainen ensin muille ja sitten itselleni, opin paljon. Opin sen, mitä tarkoittaa se, kun todella antaa anteeksi muille ja myös itselleen, ja miten syvä ja rauhoittava kokemus sellainen on. Opin sen, että mikään tavara, asia tai ihminen elämässä ei ole itsestäänselvyys. Opin sen, että onnellisuutta ei voi odottaa keneltäkään muulta eikä mistään tavarasta tai tilanteesta, vaan jokaisen meistä on onnellisuus löydettävä itsestämme. Ymmärsin, että vihata saa, jos haluaa, ja kostonhimoakin voi potea, mutta kaikista eniten niillä satuttaa itseään ja niitä ihmisiä, jotka ovat joka päivä lähellä. Tajusin myös sen, että terapia ja ystäville jauhaminen auttaa, mutta jossain vaiheessa on itse päätettävä nousta ja alkaa elää toisin. Itse jaksoin velloa ja surkutella itseäni pari vuotta. Mutta sitten halusin mennä eteenpäin ja halusin rakentaa uutta kaiken sen eräpäivänsä nähneen mössön keskelle. Olen kiitollinen itselleni, että halusin tehdä sen päätöksen, sillä näen kirkkaasti sen, ettei kukaan muu sitä olisi voinut puolestani tehdä.

Ihanalta tuntui se, kun aloin ymmärtää, että kaikesta huolimatta jokainen päivä on uusi mahdollisuus. Ymmärsin, ettei tapahtuneen tarvitse määritellä minua. Aloin ihan oikeasti nähdä valoa ja kaiken sen hyvän, mitä oli koko ajan ollutkin tarjolla. Tajusin pienten asioiden merkityksen, ja arvoni muuttuivat täysin. Opin olemaan enemmän läsnä ja tässä hetkessä. Ymmärsin, että elämä on ainutlaatuista. Minä voin ottaa siitä kaiken irti eikä minun tarvitse raahautua. Ei tarvitse olla enää katkera.

Sain ihanan tyttären ja tasavertaisen parisuhteen. Uusperhe-elämäkin alkoi alkuvaikeuksien jälkeen sujua.

Ja vaikka huonoja päiviä tulee, ne ovat enää vain välähdyksiä, ei päivien vellomisia. On jo vuosia siitä, kun makasin sängyssä ja tuijotin päiväkausia kattoon. On jo vuosia siitä, kun syytin toisia ja kysyin, että miksi minä, miksi mulla on näin syvältä oleva elämä. Nykyään ajattelen, että minä, koska muutkin. Enhän ole mikään poikkeus siinä, etteikö elämä saisi satuttaa minua.

Yhä tulee huonoja päiviä, jolloin kaikki tuntuu olevan harmaata soosia. Mutta nykyään osaan ymmärtää niitä hetkiä ja ennen kaikkea tunteitani. Kun sallin kaikkien tunteiden tulla, ne eivät jää, vaan käyvät vain kylässä. Paitsi että ymmärrän itseäni, ymmärrän paremmin myös muita. Kun valo on syttynyt, sitä ei mikään sammuta.

Tänään voisin sanoa, että olipa paska reissu ja huonot pelikortit, mutta taidan sittenkin kallistua hyvään. Jos joku olisi sanonut, että tulen olemaan vielä kiitollinen kaikesta, siis jokaisesta pikku yksityiskohdastakin, olisin saattanut pamauttaa häntä nenään. Mutta nyt voin sanoa, että näin on, kovinkaan montaa päivää en vaihtaisi pois, jos yhtäkään.

On tämä elämä vain aikamoista, se jaksaa yllättää monella tavalla. Toivon, että 27 päivän päästä alkavat vuodet, joista voin täydellä sydämellä myöhemmin todeta, että ne olivat parhaat koskaan.

Aurinkoa ja lumisadetta! Sitähän arki on, ihanan monimuotoista.

 

 

Päätin valita, että elämä on nautintoa

Päätin valita, että elämä on nautintoa

Päätin jo monta vuotta sitten, että tahdon elää päiväni niin, että pääosin olen plussan puolella. Tätä edelsi surullinen jakso harmaassa ja pimeässä. Toki välillä tulee litsaria naamaan, stressaa, ärsyttää, ottaa päähän, mutta suurimmaksi osaksi elämä voi olla ihanaa seikkailua, iloista matkaa, jossa jokainen päivä voi 

Jos sinulla on tavoite – toimi nyt, älä vasta huomenna

Jos sinulla on tavoite – toimi nyt, älä vasta huomenna

Ajatteletko sinäkin toisinaan, että aloitat jonkin uuden asian huomenna. Tai hoidat jonkun asian kuntoon huomenna. Uuh! Kuinkahan paljon olen itsekin elämässäni aloittanut asioita, joita en sitten ole välttämättä kuitenkaan saattanut loppuun. Olen tehnyt monia päätöksiä ilman todellista päättämistä. Olen antanut itseni lillua jossain asioiden rajamailla, ja syitä 

Sinä voit valita

Sinä voit valita

Minä valitsin aamulla olla hyväntuulinen, vaikka heräsin pätkäunien jälkeen silmät puoliturvoksissa hieman epävarmana siitä, minkä verran koiranunta olin yöllä edes nukkunutkaan. Yhtämittaiset unet ovat itselleni erittäin harvinaista arjen luksusta, itse asiassa parhaita asioita minun maailmassani. Vaikka puhelimeni on lentokonetilassa viimeiset valveillaolotuntini jolloin luen kirjaa tai vain hengailen ja orientoidun tulevaan yöhön, nukun yhä niin ja näin. Kuopuksen, 5, katkouniset ensivuodet vaikuttavat vieläkin nukkumiseeni.

Voit valita nähdä itsesi kauniina. Aina.
Voit valita nähdä itsesi kauniina. Aina.

Minä valitsin hyväntuulisuuden

No aamulla sitten tein valinnan: väsymyksestä huolimatta keskityn hyviin juttuihin ja sen sijaan, että valitan mielessäni tai mikä vielä raskaampaa, valitan muille väsymystäni, valitsen toisin. Kaikkeen emme toki voi vaikuttaa arjessamme ja elämämme on kovin epävarmaa monella tapaa, mutta me voimme tehdä valintoja. Emme aina voi valita niitä hyviä yöunia, mutta voimme valita, miten siihenkin asiaan suhtaudumme. Joskus vuosia sitten minulla oli tapana olla kiukkuinen kuin ampiainen huonosti nukutun yön jälkeen. Kun aloin oivaltaa asioita laajemmin, oivalsin myös sen, ettei unettomuuden tai pätkäunien tarvitse vaikuttaa olotiloihini yhtään enempää kuin annan sille siihen mahdollisuutta. Lakkasin myös silloin purkamasta väsymyksestä johtuvaa pahantuulisuutta muihin ihmisiin ja läheiset ihmissuhteet paranivat huomattavasti. Jotenkin silloin kelasin, että kun en saanut taaskaan nukkua, minulla oli oikeus olla kiukkuinen, mutta sehän oli ihan bullshittiä.

Jännittävä ilma vai paska keli?
Jännittävä ilma vai Suomen kesä?

Sinäkin voit valita

Lainaan Sisäinen timantti -kirjaani: Sinäkin voit valita, menetkö illalla lenkille vai jäätkö sohvalle. Käveletkö portaat vai otatko hissin. Annatko anteeksi vai oletko katkera. Menetkö kävellen vai sittenkin pyörällä. Oletko koko päivän pahalla tuulella vai annatko tunteen tulla, hiipua ja kadota. Yritätkö saada asiasi selväksi huutamalla vai selitätkö vielä kerran. Elätkö rakkauden vai vihan kautta. Luetko kirjan vai katsotko telkkaria. Syötkö sipsipussin vai salaattia. Murehditko sinulle tehtyjä vääryyksiä vai annatko olla. Ostatko lipun Kuopioon vai Barcelonaan. Juotko aamulla kahvia vai teetä. Sanotko, että miksi minä vai sanotko sittenkin, että no hitto, miksipä en minä. Menetkö elämässäsi eteenpäin vai jäätkö jumiin menneeseen. Oletko tässä hetkessä vai ihan jossain muualla. Laitatko jalkaasi lenkkarit vai pikkukengät. Luotatko sisäiseen voimaasi vai odotatko, että toiset ihmiset, materia ja muu maailma tekevät sinut onnelliseksi. Ymmärrätkö sen, että jokaisella on asioista oma näkökulmansa vai väitätkö viimeiseen asti, että sinä olet oikeassa. Katsotko peiliin vai syytätkö muita. Raahaudutko elämästä läpi vai elätkö hyvää arkea. Onko lasisi puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä.

Moneen voit vaikuttaa

Kursseillani ja luennoillani teen usein harjoituksen, että pyydän paikalla olijoita kirjaamaan sen upeimman unelmaelämänsä ilman mitään no kuule ei tule tapahtumaan koskaan mulle -suodattimia paperille ja sitten merkitsemään erilaiset toiveet, tavoitteet ja unelmat kohdilla 1) Tähän voin vaikuttaa 2) Tästä voin päättää 3) Tähän en voi vaikuttaa enkä voi tästä päättää.

Arvaat varmaan, mitä numeroa esiintyy tekstissä vähiten!? Kokeile!

Upeaa keskiviikon jatkoa sinulle. Muista, että maailma on rajattomien mahdollisuuksien näyteikkuna. Sinä voit useimmiten valita, vaikka välillä leijumme täällä höyhenen lailla.

P.s. Kiitos tuhannesti kaikista jaoista ja kommenteista Kun positiivisuus ärsyttää -postaukseeni. Arvostan!

Menetkö jalan vai autolla.
Autolla vai jalan?
Kuka estää onneasi?

Kuka estää onneasi?

  Hm, kuka estää onneasi? Tunnustan: minä olen joskus onneni este, myönnetään se taas. Silloin tuhlaan aikaa kaikkeen merkityksettömään enkä muista elää ja nauttia. Tiedättekö sen tunteen, kun lukee jonkun todella herättävän kirjoituksen, ja koko kehon läpi virtaa kuin aalto ja kroppa menee kananlihalle? Tänään törmäsin sellaiseen seuraamassani Sateenkaaria