Fyysinen pysäytys – kirkkaammat ajatukset

Elämä on ihmeellistä: Jalkapöydän murtuma on kirkastanut myös ajatuksia. Olen alkanut uskoa, että tämä pysäytys oli itselleni hyödyllinen ja vain tarpeellinen arkeni kannalta.

Olen saanut viime päivinä paljon palautetta siitä, miten ihanan positiivisesti otan murtuneen jalkapöydän, juoksutauon, sen, että on vaikeaa ja hidasta kävellä tai että voin käyttää tällä hetkellä vain yksiä kenkiä: toukokuussa monen vuoden harkinnan jälkeen ostamiani Birkenstockeja.

Kyllä, tilanne on nyt se, että päätin valita kahdesta vaihtoehdosta ja alkaa nähdä tämän(kin) asian siltä tien aurinkoisemmalta puolelta. Totta on se, että olin muutaman päivän todella syvissä vesissä, synkeä ja ahdistunut ja pahalla päällä. Olisin toki voinut jatkaa myös sillä linjalla, mutta onneksi aika nopeasti tajusin sen, että pilaan vain oman lomani ja ehkä muutaman muunkin loman, jotka joutuvat alaspäin kääntyneitä suupieliäni katsomaan. Joten täällä ollaan, hyvissä fiiliksissä ja tilanteen herrana.

Tässä yksi niistä tyypeistä, joiden kanssa haluan olla vielä enemmän. Nyt lomalla siihen on ollut mahdollisuus 24/7.

Sain myös ihan ystävällisiä kommentteja siitä, että nyt on hyvä pysähtyä miettimään, miksi juoksutauko tuntuu näin pahalta. Kaikkea en voi paljastaa, mutta kyse ei ainakaan ole siitä, että pelkäisin, että kunto huononee, ajaudun sohvalle, lihon enkä koskaan enää juokse tai siitä, että ainakin tämän hetkinen tilanne huomioiden elokuiset juoksukisat jäävät juoksematta ja luultavasti myös Trondheimin  maraton syyskuussa. Minulla oli nimittäin elokuussa myös eräs tilaisuus, jota varten olen kerännyt rohkeutta neljä pitkää vuotta, ja vihdoin koin olevani valmis siihen asiaan, joka varmasti jossain vaiheessa olisi muuttanut arkeani aika lailla. Mutta siellä tarvitaan myös kahta tervettä jalkaa, joten se lykkääntyy nyt seuraavaan mahdolliseen kertaan, mutta saanpahan aikaa valmistautua siihen vielä paremmin. Tämä oli se kaikista vaikein asia hyväksyä, mutta toisaalta, vuosi sinne tai tänne, tai puoli vuotta sinne tai tänne, mitä väliä, kun olen asiaa noinkin pitkään jo kypsytellyt.

Mutta mitä hyvää jalkavaivasta on sitten seurannut?

Muistan taas (ainakin jonkin aikaa) arvostaa jokaista juoksulenkkiä ja ylipäänsä jokaista tavallista askelta. Olen tyytyväinen siitä, että voin nytkin kävellä, vaikka en pysty vasemmalla jalalla kävelemään normaalisti ja eteneminen on tavalliseen verrattuna ärsyttävän hidasta. Olen onnellinen siitä, että menin lääkäriin, sillä muuten olisin saattanut alkaa rasittaa jalkaa liian aikaisin. Haluan hoitaa jalan kuntoon kerralla, enkä joutua kierteeseen, jossa olen vähän väliä juoksutelakalla.

Olen treenannut lihaskuntoa nyt säännöllisesti joka toinen päivä. Vahvoja lihaksia tarvitaan myös juostessa, eikä lihaskunnolle tuntunut jäävän riittävästi aikaa kaikelta juoksentelulta. Salille en ole vielä ”ehtinyt”, mutta olen jumpannut kotona viiden kilon käsipainojen, kympin kahvakuulan ja oman kehon painolla. Pystyn jopa tekemään leveää kyykkyä, kunhan vain pidän huolen siitä, ettei vasemman jalan päkiälle tule yhtään painoa. Eilen tein 40 minuutin treenin, vaikka usein kotijumppani ovat huomattavasti lyhempiä, 15-20 minuuttia. Ei voi melkein uskoa, että aloitin kotona jumppaamisen vasta vuosi sitten ja sitä ennen oikeastaan inhosin kotona treenaamista! Näin se ihminen muuttuu, kun tilanteet muuttuvat. Suosittelenkin kotijumppaa ihan kaikille. Aloita vaikka sillä 10 minuutilla, jos ajatus tuntuu kammottavalta. Ja jos et tiedä mitä tehdä, netti on pullollaan ohjeita.

Lakkasin syömästä sokeria. Olen syönyt koko kesän ihan liikaa sokeria, mutta en ollut ottanut asiasta lainkaan stressiä (vaikka hammaslääkäri varmaan olisi toista mieltä), koska olinhan juossut paljon. Kakkua, pullaa, keksiä, karkkia, kokista, jäätelöä, mitä tahansa, kaikki on mennyt sulavasti suusta alas. Viikonloppuna kuitenkin ajattelin, että nyt pitää himmata sokerinsyönnin kanssa ja ajattelin, että pitäisin kaksi herkkupäivää viikossa. Nyt kuitenkin on jo sunnuntai, enkä ole tällä viikolla edes kaivannut sokeria. Sitä olisi ollut mökilläkin tarjolla vaikka missä muodossa, mutta kun tein päätöksen, siinä olen pysynyt. En usko totaalikieltämiseen, mutta tämä ei edes tunnu siltä, koska enhän ole kieltänyt itseltäni sokeriakaan, ei vaan tee sitä juuri nyt mieli. Ehkä sokerivarastoni ovat nyt ainakin hetkeksi tyydytetyt tämän kesän saldolla.

Minulla on tullut vahvasti olo, että haluan saada elämäni parempaan järjestykseen ja lakata ajelehtimasta, joka sekin on välillä hyvä, mutta nyt haluan taas arjen haltuun eri tavalla. Fyysinen vamma voi siis saada myös paljon henkisiä vaikutuksia aikaan. Olen miettinyt paljon työasioita, blogia, omaa työhistoriaa, ajankäyttöä, rahaa, vapaa-aikaa, työaikaa, opiskelemista ja sitä, mitä haluan tehdä, miksi haluan tehdä niitä asioita, mikä itselleni on elämässä tärkeää. Ei ole kuin tämä yksi elämä, jossa on mahdollista tehdä asioita. Ei ole aikaa lykättäväksi eikä unelmia kannata tukahduttaa, vain, koska realismi (vai pessimismi?).

Ainakin se on kirkastunut, että tärkeää on se, että koen, etten ole liian aikataulutettu, minulla on aikaa ja minun on  mahdollista tehdä vielä enemmän asioita, joita haluan tehdä. Myös sen olen päättänyt, että vaikka rahaa ei ole liikoja, alan säästää vähän ja myös pienimuotoinen sijoittaminen on alkanut kiinnostella, se on asia, jota pitää tutkia enemmän. Olen tajunnut sen, että kaikki on itselleni mahdollista, jos se on jollekulle toiselle mahdollista. Ei voi vain miettiä, pitää alkaa myös tehdä. Siksi kannattaakin inspiroitua ihmisistä, joita ihailee ja jotka tekevät niitä asioita, joita itsekin haluaa tehdä. Näistä ihmisistä voisin kirjoittaa myöhemmin oman postauksen, minulla on todella paljon esikuvia, joita ihailen ja seuraan.

Mutta lopulta kyse on valinnoista, omista valinnoista. Me annamme aikaamme, että saamme rahaa tehdä erilaisia asioita, mutta onko sitä aikaa sitten lopulta niihin asioihin, joita todella haluaa tehdä?

Täällä siis kaikki hyvin ja viihdytän itseäni katsomalla kaikkien muiden juoksukuvia Instagramissa.

Ihanaa kesän jatkoa, kyllä meitä hellitään auringolla!

Jenny