Joutilaisuus palkitsee, kun vain uskaltaa olla jouten

Joutilaisuus palkitsee, kun vain uskaltaa olla jouten. Mutta kun on kaikki ne tekemättömät työt. Jääkaappi, joka pitäisi pestä. Auto, joka pitäisi viedä vuosihuoltoon. Kirjahylly, joka pitäisi järjestellä. Punkkirokotus, joka pitäisi ottaa. Lapsi, joka pitäisi viedä suuhygienistille. Vaatekaapit, jotka pitäisi siivota ja järjestää. Villamatto, joka pitäisi viedä ulos ja tampata. Kirja, joka pitäisi kirjoittaa valmiiksi. Polkupyörä, jonka renkaat pitäisi pumpata. Parveke, joka pitäisi laittaa kesäkuntoon ennen juhannusta. Lattialistat, joista pitäisi pyyhkiä pölyt. Ystävät, joihin pitäisi ja joihin haluaisi ehtiä pitää yhteyttä, ennen kuin he katoavat elämästä. (Tosiasiassa jokaisella tapahtuu niin paljon, että tilanne on ihan molemminpuolinen.) Lehti, joka pitäisi ehtiä lukea ennen kuin jutut vanhentuvat. Tavara, josta pitäisi päästä eroon, jotta elämä vain olisi helpompaa (tämä lienee omassa elämässäni jatkuva ikuisuusprosessi, aina sitä jostain kertyy, vaikkei ”mitään” koskaan ostaisikaan).

Tässä hetkessä kaikki on jo hyvin. Ei tarvitse lisää eikä muuta.

Nuo yllä mainitsemani asiatkin olisin voinut tehdä vaikka kuluneena viikonloppuna. Sen sijaan pakkasin repun ja osan perhettä autoon ja suuntasimme kohti saaristoa. Vietin aikaa appivanhempieni kanssa ja kuuntelin reilun satavuotiaan talon tarinoita, jotta itse joskus muistaisin ja osaisin kertoa niitä eteenpäin, eikä historia unohtuisi. Makasin laiturilla ja sain aurinkoa. Otin vahingossa päiväunet (no itse asiassa kahdet) laiturilla, kun makasin auringossa joogamatollani ja muka kuuntelin minikokoisten aaltojen liplatusta. Näin kaksi jänistä aamutuimaan pihamaalla. Leikkasin ruohoa ja siistin pihaa. Kävin juoksemassa poluilla ja soratiellä keskellä saarta. Saunoin ja kävin pulahtamassa. Tein vatsalihaksia, koska huvitti. Istuin ja tuijotin merellä tekemättä mitään. Vilkutin takaisin ohi ajaneeseen veneeseen, josta vilkutettiin meille. Menin aikaisin nukkumaan. Kirjoitin vähän. Venyttelin. Olin läsnä, vaikken puhunut mitään. Vaihdoin InstaStoorien videoilla viikonlopuksi suomen kielen ruotsiin ja pidin kielikurssia seuraajilleni. Haaveilin lottovoitosta. Ainakin sata kertaa sanoin, miten voi olla näin ihana kesäilma. Istuin välillä varjossa enkä joutunut palelemaan. Mietin, miten ihanaa elämä on, kun on kesä ja vahvat jalat, joilla voi juosta. Pidin silmiä kiinni ja ihastelin kevyttä lämmintä tuulenvirettä, joka tuiskutti tukkaa.

Aaaaaah. Huomasin, ettei tekemättömyys tai ehkä oikeammin vain vähän tekeminen olekaan vaikeaa. Olin kuvitellut, etten enää osaa, mutta en vain ollut antanut itselleni tilaisuutta olla.

Kyllä se vain on niin, kuten viime viikolla kirjoitin, että vaikka jokaisen hetken saisi täytettyä tekemisellä, ihminen tarvitsee tekemättömyyttä. Kun vain on, alkaa niitä ajatuksia nousta pintaan, koska niitä lakkaa pakenemasta eikä turruta enää tunteitaan, ajatuksiaan ja toiveitaan suorittamiseen.

Ihmisellä on vuorokaudessa 60 000 ajatusta, mutta kuinka monta niistä oikeasti on tärkeitä? Sanotaanhan, että suuri osa on vanhan toistoa ja jatkuvaa saman jankkaamista. Sitä ei vain ehdi huomata, koska sitä ei ehdi huomata. Millaisia pieniä suurtekoja tekisimmekään, jos vähintään me, joilla on taipumusta tehdä sataa asiaa samaan aikaan ja vähän ehkä lipsua sinne suorittamisenkin puolelle, olisimme useimmiten jouten? En tiedä, mutta aion tänä kesänä kokeilla.

Ihanaa viikon alkua sinulle, joka olet jo lomalla. Ihanaa viikon alkua sinulle, joka olet omalla laillani kaulaasi myöten töissä. Ihanaa viikon alkua sinulle, joka vain olet.

Jenny