Kiitollisuus ja huoli eivät mahdu samaan hetkeen

Minne katosi rentous? Usko ja luotto tulevaan, siihen, että asiat järjestyvät ja menevät just niin kuin on tarkoitettu? Miten niiden on tarkoitettu menevän? Minne hävisi asioiden hyväksyminen ja se, että nyt on näin ja sitten taas toisin? Minne katosi kiitollisuus, joka ei mahdu huolen kanssa samaan hetkeen?

Ehkä olen keskittynyt viime kuukausina tai ehkä jopa parina viime vuonna vain liiaksi fyysiseen hyvinvointiin, semiterveelliseen syömiseen, liikkumiseen ja riittävään nukkumiseen, että unohdin hetkeksi, että henkistä treeniä ei sovi unohtaa. Muuten löydän itseni helposti tuolta ensimmäisen kappaleen tunnelmista, jossa olo on sellainen kuin olisi juoksemassa junaan ja aina myöhästyisi siitä viisi sekuntia.

Vaikka tavoitankin sen rentouden, hetkessä elämisen ja nyt on näin -fiiliksen aika ajoin, melko usein huomaan sen olevan myös hukassa. Kun tavoitan sen tunteen, olen usein jossain luonnossa. Meren äärellä, metsässä juoksemassa, istun puistonpenkillä tai kirjoitan. Noissa hetkissä en tee mitään muuta kuin korkeintaan liikun, olen vain. Ilman ärsykkeitä, jotka vaativat aivoiltani mitään.

Hakusessa tämä fiilis.

Mutta sitten huomaan sen oudon levottomuuden nousevan, ajatusten alkavan jankata samaa rataa, huolien iskevän ja jalan olevan jo oven välissä kohti tulevaa ilman, että ehdin olla tässä ja nyt. Kun keitän kahvia, kun istun autossa, kun selaan somea. Niinä hetkinä lakkaan uskomasta elämääni ja ajattelen, että teen sitten niin tai näin, niin elämäni on silti aina kituuttamista ja paremmasta unelmoimista. Että ei olisi pitänyt tehdä sitä ja tätä, niin nyt ei tarvitsisi miettiä. Että HALOO, kannattiko?! Ja sitten iskee turhautuminen: enkö ole jo hei esimerkiksi viimeisen 10 vuoden aikana oikeasti tehnyt parastani ja kärsinyt silti ihan hirveästi? Kauanko pitää vielä kitkuttaa, selviytyä ja jaksaa? Kuinka paljon yhdelle ihmiselle voidaan kaataa niskaan vastuuta ja velvollisuuksia?

Silti samaan aikaan tuntuu siltä, että kaikki järjestyy, kuten hoin viimeiset 10 vuotta. Onneksi. Lopultahan kaikki on järjestynyt monessa asiassa paremmin kuin hyvin, kuten jaksoin silloinkin uskoa. Silti tuntuu siltä, että olisipa joskus aivan ihanaa, jos elämä vain olisi kepeää, helppoa, vaivatonta eikä tarvitsisi jatkuvasti miettiä ja stressata eri asioista. Ehkä se olen vain minä ja ajatukseni, jotka aiheuttavat tätä stressiä itselleni?

Jossain kohdin silloin, kun asiat ulkopuolelta näyttivät vielä sekavilta ja moni asia oli vailla ratkaisua, opin silti luottamaan, että laituri kantaa. Jokainen kerta kun uskalsin irrottaa huolehtimisesta ja murehtimisesta, arki keventyi, sillä sekunnilla. Ratkaisut nousivat kuin tyhjästä, ihmeitä tapahtui, minua autettiin, tunsin, että olen turvassa. Mutta juuri nyt joku haraa vastaan, enkä uskalla vain antaa palaa. Tilalla on liian rationaalisesti ajatteleva ihminen, joka ei malta odottaa ja varsinkaan ei siedä epävarmuutta tällä hetkellä lainkaan.

Mutta eihän elämä anna vastauksia heti.

Olen miettinyt pääni puhki, mikä ratkaisuksi. Ja sitten muistin, että mitä jos nytkin vain keskittyisin niihin asioihin, jotka ovat hyvin.

Koska olen ihminen, tuskin pystyn ikinä täysin irrottautumaan turhasta murehtimisesta. Silti olen oppinut kuitenkin käymään murehtimisen suossa yhä vain lyhempiä hetkiä. Yhä enemmän uskallan luottaa ja löydän varmuutta. Se tuntuu hyvältä. Vaikka välillä menee huonommin monessakin suhteessa ja missä tahansa asiassa, aina tulee se hetki, jolloin taas on helppo olla ja hengittää ja elämässä asiat tapahtuvat vaivattomasti ja kevyesti virraten. Huononakin päivänä tai jaksona kun keskittyy niihin asioihin, jotka silloin ovat hyvin, ei sille turhalle vellomiselle ja epätoivolle edes oikein tahdo jäädä aikaa: kiitollisuus ja huoli eivät mahdu samaan hetkeen.

Kiitollisuus ja huoli eivät mahdu samaan hetkeen.

Kokeilen taas. Miljoonannen kerran.

Aurinkoa!

Jenny

Seuraa Instagramissa