Hyvä elämä

Viisi kysymystä viikon alkuun

Onko se, mitä teen 24/7, tärkeää?

Se on kysymys, joka näinä ruuhkaisina vuosina, kuukausina ja viikkoina, kun maailma on saatava valmiiksi ennen kesälomia, väistämättä puskee mieleen eikä jätä rauhaan. Sanoisin, että vastaus on vielä matkalla, jos kysymys toistuu pääkopassa harva se päivä. Sanoisin myös sen, että jos kysymyksen yrittää tukahduttaa, lakaista maton alle tai sille vain kohauttaa olkiaan, voi olla varma, ettei se jätä rauhaan, vaan piinaa niin kauan, kunnes on valmis itselleen vastaamaan. 

Uskallanko minä?

Tämä lienee ikuisuuskysymys, joka saattaa toisille puskea pintaan tiettyjen tasalukujen lävähtäessä mittariin. Jos vähänkään epäilyttää, kannattaa uskaltaa, vaikka sitten ihan vähän.  Ja jos tähän kysymykseen ei tiedä vastausta itse, niin eipä siihen tiedä vastausta kyllä kukaan muukaan, mitä siis itseemme tulee. Silloin vain on rohkaistuttava kuuntelemaan intuitiotaan ja uskottava, että vastaus löytyy, kun vain lakkaa pingottamasta. Uskaltaisiko nostaa kädet ilmaan ja sanoa, että anna tulla, maailmankaikkeus. Olen valmis ottamaan vastaan, vaikken tiedä edes, että mitä sieltä on tulossa. 

Voiko jonnekin tehdä valituksen menneestä?

Aina voi huudella, mutta kuuleeko kukaan? Olisiko sittenkin kannattavampaa vain opetella hyväksymään, että on aikoja, jolloin elämä on vattumaisempaa ja on aikoja, jolloin elämä on ihanampaa. Entä jos valittamisen ja menneessä aika ajoin vellomisen sijaan tekee sen, mikä sillä hetkellä tehtävissä on ja edes pyrkii olemaan tyytyväinen ja kiitollinen siitä, että saa hengittää ja olla olemassa. Härkästä ei kannata tehdä asioista, joihin ei voi vaikuttaa tai joista ei voi päättää, vaikka hyväksymistä sitäkään ei voi pakottaa. Se tulee sitten, kun aika on. 

Mihin elämä valuu, pysynkö minä mukana?

Elämä lakkaa valumasta, kun valitsee hengittää syvään ja edes yrittää keskittyä hetkeen. Kun raitiovaunussa valitsee somen selaamisen sijaan maisemameditaation ikkunasta. Kun on läsnä kotona ja töissä ja juttelee kaupan kassalle, eikä uppoudu jatkuvasti sinne omaan maailmaansa, vaan ottaa vastaan ja antaa. Kun alkaa katsella arkea ja maailmaa tuorein silmin, sitä alkaa huomata asioita. Ja kun niitä asioita tiedostaa, alkaa tajuta, että vaikka elämä valuu 24/7, se ei valu enää ohi, vaan olen vahvasti messissä. 

Onko parempi kelata vai sittenkin vain porskuttaa?

Kun valot syttyvät, niitä ei voi enää sammuttaa. Sen jälkeen ei kysy enää, että miksi minä, vaan miksipä en minä. Epäoikeudenmukaisuutta ei voi enää vain ohittaa, eikä voi katsoa läpi sormien saati tehdä itse arvojensa vastaisia tekoja. Sitä tietää paikkansa, eikä anna toisten syyllistää tai esittää mielipidettään ainoana oikeana, varsinkin jos se tehdään rehellisyyden nimissä, mikä on ihan paskapuhetta. Sitä tietää, ettei oikeasti monikaan asia elämässä ole niin vakava, että kannattaisi provosoitua. Sen sijaan voi kiittää, ja vaihtaa maisemaa. Ja jatkaa niiden omien unelmien tavoittelua, omien juttujen tekemistä, koska itse sydämessään tietää, että on oikealla polulla. 

Vaikka joskus tuntuu, että olisi parempi porskuttaa kuin kelata, niin kerran kun alkaa kelata, ei sitä voi enää lopettaa, eikä kannatakaan, eikä koskaan enää halua vain porskuttaa. Mutta kaikki me emme ole vielä samalla levelillä, ja sekin on ok. 

Monenlaista pyörii mielessä! Mites sulla?

Jenny

2 thoughts on “Viisi kysymystä viikon alkuun

  1. ”Vaikka joskus tuntuu, että olisi parempi porskuttaa kuin kelata, niin kerran kun alkaa kelata, ei sitä voi enää lopettaa, eikä kannatakaan, eikä koskaan enää halua vain porskuttaa. Mutta kaikki me emme ole vielä samalla levelillä, ja sekin on ok.”
    Kiitos tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *