Heinäkuun juoksukuulumisia

Heinäkuussa juoksin 104 kilometriä, mikä oli aika samat kilsat kuin kesäkuussa. Tosin aloin käyttää kilsoja laskevaa Sportstracker-appsia vasta Tukholman maratonin jälkeen kuun puolivälissä. Juoksen nykyään useimmiten ilman kelloa, koska huomasin, että jos juoksen kellon kanssa, kyttään jatkuvasti kilometrejä. Sykettä minun ei tarvitse enää tarkkailla, kuten tammikuussa, kun aloin juosta tauon jälkeen. Tunnistan hengityksestäni, millaista vauhtia juoksen milloinkin, milloin voin koventaa tahtia ja milloin kannattaa hidastaa. Ja kun kilsat mittaakin puhelimen Sportstracker, yllätyn usein positiivisesti, koska en katso niitä useinkaan juoksun aikana. Jälkikäteen tykkään kyllä hifistellä kilometrien, keskivauhdin ja sykkeiden parissa.

Kuvien välissä on 12 kuukautta ja 11 kiloa. Housut on muuten samat, mutta ne eivät enää purista ja hierrä, kuten vuosi sitten!

Mietin jo ennen Tukholmaa, että sujui ensimmäinen maratonini huonosti tai hyvin, osallistun 12.8. järkättävälle Helsinki City Marathonille. Kun sitten selvisin Tukholmassa maaliin ilman mitään vammoja ja vähäiseen juoksuharjoitteluun nähden kohtuullisessa ajassa (5:09:52) siinä huumassa mietin, että totta kai osallistun HCM:äänkin. Ja mietinpä myös, että tässähän on aikaa yli kaksi kuukautta, ehdin hyvin juosta useamman pitkän lenkin. No niin siinä kävi, että vajaan kolmen tunnin ja reilun 25 kilometrin viime viikolla juostu lenkki jäänee ainoaksi pitkäksi. Mutta se ei haittaa, sillä se sujui niin kevyesti, että itseluottamus puolentoista viikon päästä olevaa elämäni toista maratonia ajatellen kasvoi hurjasti. Ilmoitin osallistumisen yhteydessä tavoiteajakseni 4:50 ja jos kaikki menee hyvin, voi olla, että nipistän aikaa vielä tuostakin. Joka tapauksessa uskon, että alitan viiden tunnin suhteellisen leppoisasti. Ja aika ei ole tärkein, vaan se, että saavun maaliin hyväkuntoisena ja ilman vaivoja.

Nyt, kun olen juossut taas enemmän, olen tehnyt seuraavia huomioita:

  • Juoksemaan oppii juoksemalla. Vaikka juoksu tuntuisi ensimmäisten kuukausien aikana olevan jostain ihan syvältä ja olo juostessa on kuin norsulla posliinikaupassa, se menee ohi. Kun vain sitkeästi malttaa juosta, askel alkaa keventyä ja juoksu tuntua mukavalta. Itse olen nyt tauon jälkeen tosiaan juossut tammikuusta lähtien, tosin kesäkuusta lähtien enemmän lenkkejä. Nyt vasta juokseminen tuntuu useimmiten hyvältä ja sujuvalta. Siis useimmiten, ei aina.
  • Lyhyen tai pitkän juoksutauon jälkeen ei tarvitse juosta maratonia, ei puolikasta, ei edes kymppiä eikä vitosta. Vaikka ensimmäiset kymmenen lenkkiä eivät yleensäkään tauon jälkeen tuntuisi mitenkään mahtavilta, saattaa kärsimys juoksulenkillä johtua siitä, että juoksee kuntotasoon ja juoksuhistoriaan nähden heti alussa turhan pitkän matkaa tai liian kovaa vauhtia. Aloittaa voi vaikka kilometrillä! Aloittaa voi myös niin, että juoksee minuutin, kävelee minuutin ja vuorottelee näitä. Aloittaa voi myös niin, että juoksee yhden lyhtytolpan välin  ja kävelee kaksi tolpanväliä ja sitten taas juoksee yhden. Kukaan ei vaadi meiltä mitään, paitsi joskus joku sisäinen marmattaja, jonka mielestä vasta kymppi on kunnon lenkki. Pah, sanon minä.
  • Juoksulenkit, kuten muutkin treenit kannattaa aikatauluttaa kalenteriin. Itse katson aina sunnuntaisin kalenterista seuraavan viikon liikunnan mentävät kolot. Se, että säännöllinen urheileminen onnistuu, vaatii hieman tasapainottelua juoksevan puolison kanssa ja perheen aikataulujen tsekkailuja, mutta liikkuminen onnistuu, kun sen laittaa onnistumaan.
  • Juosta voi vaikka 10 tai 20 minuuttia, jos enempää aikaa ei ole. Jokainen askel lasketaan ja jokainen metri on parempi kuin ei metrejä ollenkaan. Itse olen alkanut juosta myös tavallista lyhyempiä lenkkejä (4-5 K) silloin, kun aikaa on naftisti, päivällä syöty pizza hölskyy vatsassa tai juoksu vain ei kuljekaan.
  • Juoksulenkit ovat erilaisia. Niitä on hyviä ja huonoja, ihan kuten muitakin hetkiä elämässä. Huonosta lenkistä ei kannata masentua, viimeistään ylihuomenna on uuden lenkin aika.
  • Juokseminen vaatii alussa kärsivällisyyttä. Kun vain malttaa kerryttää askelia, ei voi olla huomaamatta sitä, miten juoksu alkaa sujua. Ja se vasta motivoi ja palkitsee, voin kertoa.

Aika heppoisilla eväillä meikäläinen siis lähtee kohti elämänsä toista maratonia. Mutta pakko sanoa, että eilen vilpittömästi ihmettelin, millä eväillä sen ekan maratonini juoksin, nyt kun olen juossut kuitenkin kahdessa kuukaudessa enemmän kuin tammi-toukokuussa yhteensä! Mitään paineita en aio ottaa, mara menee juuri niin kuin menee ja se riittää. Toki toivon, että hyvin!

Onko muita juoksijoita linjoilla?

Mahtavaa alkanutta viikkoa,

Jenny

Seuraa Instagramissa

Seuraa Facebookissa