Treeni

Älä kadehdi menestyjää, vaan keskity omiin hommiis

”Älä kadehdi menestyjää ja märise selän takana. Ihaile menestyjää ja verkostoidu hänen kanssaan.” Tämän ihan parhaan lainin luin Satu Rämön ja Hanne Valtarin kirjasta Unelmahommissa (Wsoy 2017), jonka otan lukuun nyt uudemman kerran. Haluan vielä lisätä tuon virkkeen perään, että keskity omiin hommiis.

Haluaisin sanoa, että muutaman päivän olen miettinyt maailmanrauhaa, mutta oikeasti olen miettinyt juoksemista. Olen myös pohtinut sitä, miksi vähättelen itseäni juoksijana ja edes mietin sellaista, voinko kutsua itseäni juoksijaksi ja mahdollisesti kertoa, että harrastan tai harjoittelen juoksua.

Tämä postaukseni siis sai alkunsa siitä, kun yhtäkkiä pyytämättä ja yllätyksenä huomasin vertaavaani itseäni ja juoksujani muihin ihmisiin, lähinnä Instagramissa. Toki en itsekään sinne huonoimpia otoksiani laita, mutta yhtäkkiä tuntui, että kaikki muut juoksevat niin paljon paremmin, vähintäänkin pidemmälle ja totta kai kauemmin. Kaikilla muilla oli paremmat juoksukamat, kauniimpi askel, kiinnostavimmat juoksukisat ja täydellinen kehonhallinta. Ja kaikkien mielestä juoksu oli hauskaa, siis koko ajan! Siis sellaista ihkua namnamia, jossa huono hetki on käsite, jota ei ole olemassa.

Silloin jossain nipisti. Sain ehkä hetkellisen yliannostuksen Instagram-juoksuista. Samalla ikäväkseni huomasin, että olin verrannut itseäni muihin. Ehkä jopa salaa vähän kadehtinutkin, jonka nyt tunnustan julkisesti.

Olin kuvitellut päässeeni tuosta itseni vertailusta muihin jo aika päiviä sitten, koska vilpittömästi olen sitä mieltä, että itseään kannattaa verrata ennen kaikkea omaan itseensä ja omaan kehitykseensä, ei muiden suorituksiin tai tekemisiin. Sitä paitsi vertailu rajoittaa ja estää meitä tekemästä asioita. Enhän enää edes harmistu, vaikka joogatunnilla viereisellä matolla tyyppi saisi itsensä vaikka mille mutkalle ja näyttäisi esteettiseltä kun itse lähinnä muistutan taipuisuudeltani virtahepoa. Siksi olinkin yllättynyt, että jostain syvältä pulpahti tällaisia, ihanaan juoksemiseen liittyviä omituisia jatuksia. Huomasin, että elvytettyäni juoksuharrastukseni ensimmäistä kertaa pitkään aikaan sellaiseen tilaan, että oikeasti juoksen monta kertaa viikossa, olin alkanut analysoida itseäni juoksijana ihan liikaa.

Jos nyt juoksisit vain ja lopettaisit ton kelailun, sanoin itselleni.

Sillä oikeasti pyörittelin päässäni ihan typeriä ajatuksia. Näistä turhanpäiväisistä keloistani varmaan myös kumpusi se valtava haluni parantaa aikojani eri juoksuissa, olinhan alkusyksystä asettanut itselleni heti (kovia) tavoitteita. Totta kai haluan yhä edelleenkin olla parempi ja kehittyä juoksijana, nautin jokaisesta juoksuvalmennuksen kerrasta, sillä opin koko ajan lisää, mutta loppujen lopuksi se nyt on se ja sama, juoksenko maratonin ensi vuonna aikaan 3:59 vai 4:29. Aloin miettiä, mistä tämä jo kauan kuopattuna ollut kaikki tänne heti mulle –asenteeni nyt oikein kumpusi?

Toki tavoitteet usein motivoivat ja kerrankin orjallisesti, mutta nautinnolla, olen toteuttamassa Vauhtisammakoilta saamaani juoksuohjelmaa. Tavoitteita pohtiessa on kuitenkin hyvä muistaa sekin, että tärkeintä hommassa on säilyttää tekemisen ilo, ei rypistää itseään niin tiukille, että homma alkaa tuntua pakolta.

Samalla aloin pohtia sitä, että onko edes tarpeen lokeroida itseään miksikään, koska mitä väliä millään on oikeasti! Silti pieni epäilys hiipi mieleeni, että ehkä olenkin sittenkin vain wannabe-juoksija, kuten moni kuvailee olevansa esimerkiksi Instagramissa (vaikka heidän kaikki juoksuun liittyvät asiansa vaikuttavat supertäydellisiltä). Aloin myös miettiä sitä, kuka sitten on oikea juoksija? Ihminen, joka pystyy ottamaan juoksuaskelia joko omin jaloin tai apukeinoin? Tyyppi, jolla on täydellinen juoksutekniikka ja joka elää ja hengittää juoksua? Kuinka paljon oikealla juoksijalla pitää olla kilsoja alla viikossa? Onko ultrajuoksija parempi kuin maratoonari ja maratoonari oikeampi juoksija kuin puolikkaasta suoriutunut? Vai riittääkö se, että harrastaa juoksua ja ennen kaikkea nauttii siitä?

Pah. Siinä vaiheessa sanoin itselleni, että pitäiskö vähän rauhottua. Vedä nyt vaan ne lenkkarit jalkaan ja oo hiljaa. 

Huomasin myös, etten osannut vastata yhteenkään esittämääni kysymykseen, mutta päätin, että minulle saa riittää se, että harrastan juoksua, juoksen ja nautin siitä. Päätin, että vaikka huomaan jonkun tehneen minun silmiini ihan mielettömän hienon suorituksen ja sitten todenneen, että äh, ihan huono aika, surkea suoritus tai ohhoh, huonoin juoksu ever, niin ymmärrän, että hän vertaa itseään itseensä, ei minuun. Jotenkin olin hetkellisesti ajatellut, että jos tuo ei ole tyytyväinen tuohon, niin minunkin pitää tehdä paremmin.

Pieni muistutus vielä: jokainen meistä on erilainen ihminen. Jokainen katsoo maailmaa omasta kulmastaan, jokaisella on ne omat tavoitteensa. On siis ihan sama, mitä vauhtia se naapuriradan kaveri pinkoo tai kuinka pitkiä lenkkejä se ihailemani Instagram-ihminen kipittää, minä juoksen lopulta vain itseäni, hyvinvointiani, terveyttäni ja pääkoppaani varten. Ja olen kiitollinen siitä, että se on minulle mahdollista.

Älä kadehdi menestyjää ja märise selän takana. Ihaile menestyjää ja verkostoidu hänen kanssaan. Keskity omiin hommiis. 

Amen.

Jenny

21 thoughts on “Älä kadehdi menestyjää, vaan keskity omiin hommiis

  1. Hyvin kirjoitettu…
    Aina, AINA löytyy joku joka juoksee kovempaa, pidemmälle, nopeammin, paremmalla tekniikalla…mutta on myös niitä joiden mielestä sä oot se tyyppi!
    Ei kannata miettiä liikaa, äläkä anna kaikkien niiden ’mikä aika?’ ’mikä matka?’ ’minkä merkkiset lenkkarit?’ ’millä sykkeellä’-kyselyiden hämätä. Aseta sellaiset tavoitteet jotka sua itseäsi kiinnostaa & motivoi ja niitä kohti askel kerrallaan. Kunhan hauskuus pysyy hommassa mukana, juosta voi vain juoksemisen ilosta ja se on ainakin itselle se tärkein syy!
    Hyviä lenkkejä!

    1. Kiitos Tanja kommentistasi!
      Oon niin samaa mieltä. Kun juoksin ekan maratonin, tuntui, että monia kiinnosti vain aika, ei se, että olin päässyt maaliin :) Itse olen tietoisesti pyrkinyt olemaan kyselemättä muilta ajasta ja sen sijaan kysymään, mikä fiilis jäi. Toki aika on kiva tietää ja kertoa, mutta se ei kuitenkaan ole se tärkein juttu.
      Toi on niin totta, että itselle pitää asettaa sellaiset omat tavoitteet, jotka nimenomaan motivoivat itseä. Jos juoksisi muiden takia tai muiden tavoitteiden takia, aika nopeasti varmaan se hauskuus alkais karista.
      Tänään taas treeneihin pinkomaan, olen odottanut sitä, että pääsee juoksemaan sateessa, koko päivän :D
      Iloisia kilsoja sullekin!

  2. Tämä oli kyllä jännää pohdintaa. Tavallaan tunnistan itseni täysin tuosta suoritustaipumuksesta, mutta mulla se ei oo vaan koskaan kohdistunu noin vahvasti harrastukseen. Tai ehkä sinun identiteetille liikkuminen on vaan paljon keskeisempää kun mun?

    Meinasin ensin kommentoida, että kyllä mä kutsun itseäni juoksijaksi, vaikka mun juoksupätkät on tällä hetkellä pisimmillään 3,5 minuuttia. Mutta sitten tajusin, että enpä kutsukaan, kutsun vaan lenkkejäni juoksulenkeiksi. Enkä kutsu edes itseäni käsityöihmiseksi, vaikka niissä oon todella paljon edistyneempi kun juoksussa. Ja aika kapea määritelmä ihmiselle oliskin, jos yks harrastus määrittäis koko ihmistä tittelin verran. Jos ite lähtisin määrittelemään itseäni tittelein, tulis siihen määritelmään vähintään äiti (tämä tällä hetkellä ekana, kun täyttää n. 22 h mun päivästä) ja yhteiskuntatieteilijä, mutta myös paljon, paljon muita lisämääreitä.

    Tämä kaikki siis puhtaasti asenteella ”Mielenkiintoista!”, ei tippaakaan arvottaen!

    1. Kiitos Lotta kommentistasi! Tämä keskustelu on herättänyt itsessänikin paljon uusia ajatuksia, joten olen samaa mieltä, tää on jännää pohdintaa!

      Toi oli myös hyvä pointti tuo, että ehkä liikunta on mun identiteetille keskeisempää kuin muut. Se on varmasti ihan totta. Olen liikkunut aina (muutamia jaksoja lukuun ottamatta, kun esim. kuopus valvotti ja olin ylikunnossa siksi, kun en saanut nukkua), olen ohjannut liikuntaa vuodesta 1999 (huhhuh :D) ja olen aina pitänyt itseäni liikkujani. Siksi muuten olikin aika murskaavaa elää se ajanjakso, kun ei vain saanut itseään liikkeelle sen väsymyksen ja uupumuksen vuoksi. Toki nyt jälkikäteen näen senkin ajanjakson tarpeellisena, se avasi silmiäni hurjasti ja ymmärsin, että vaikka halua periaatteessa on, aina se vain ei tapahdu.

      Mä oon samaa mieltä, että olisi tosi kapeaa, jos ihminen määrittelisi itsensä vain yhden asian perusteella. Toisaalta mä välillä kaipaan esim. työelämässä vain yhtä titteliä, kun tuntuu, että oon montaa, mutta en mitään sitten tavallaan ”kunnolla”. Jos multa kysytään mun ammattia, niin vaikea sanoa, mikä on se, mikä on nyt sitten se oikea vastaus. Meneekö se päivätyön mukaan vai lasketaanko sivutyöt :) Nyt vähän poikkesin aiheesta, mutta olen jo pitkään ajatellut itsestäni, että se saa riittää, että ”minä olen”. En tavallaan halua luokitella itseäni sen enempää, mutta toki pelkkä ”minä olen” on monelle vaikea käsite ja itselle on tullut itsetutkiskelun myötä ja esim. Wayne Dyer on tuosta Minä olen -asiasta kirjoittanut enemmän, jos kiinnostaa.

      Enpä ees tiedä, mistä toi tarve luokitella itseäni juoksijaksi lopulta tuli. Kai se tuli tän kaiken innostuksen myötä?! Mutta alan olla sitä mieltä, että jokainen, joka pystyy jotenkin juoksemaan, vaikka sitten käsillään, kuten eräs mies elokuisella maratonilla, joka istui pyörätuolissa, osallistui kisaan, oli mua paljon nopeampi ja jonka autoin yhden jyrkän sillan alun yli, on juoksija.

      Mahtavaa, että sä käyt myös juoksulenkeillä, juokset ja oot juoksija! Ihania hetkiä myös äitiyteen <3

  3. Siis ihan oikeasti! :D Mä päätin joskus kaksi vuotta sitten että en voi olla niin huonokuntoinen etten jaksa juosta. Menin kuntosalille ja vavoin sain juostua 400 metriä. Siis 400 metriä!!! Siitä on tultu pikkuhiljaa eteenpäin ja nyt jaksan vaivoin juosta kuntosalin matolla 35 minuuttia. Ajatella siis 35 minsaa. Se on ihan järkky määrä kun miettii mistä aloitin.

    Mä ymmärrän sen, että kun joku himo vie mennessään niin sitä alkaa vertaamaan itseään ja saavutuksiaan ja hifistelemään yksityiskohdilla. Mutta hei, ymmärrätkö millainen idoli sä olet ihmiselle joka on aloittanut 400 metristä. Mutta ehkä tässä onkin just se pointti. Mä ihailen sinua, ja sinä olet noussut tasolle, jolloin sä alat ihailemaan taas parempiasi. Se ei tee susta kuitenkaan huonoa juoksijaa. Parempaa saa pyrkiä ja pitää pyrkiä jos itsellä on motivaatio, mutta huonoa juoksiaa sun omailla saavutuksilla se ei susta tee.

    Kiitos että jaksat inspiroida meitä. Ja kiitos että kerrot että sullakin on tälläisiä tunteita. Antaa meille lönkyttelijöillekin jotain perspektiiviä :D

    1. Kiitos Päkkänä kommentistasi ja kauniista sanoistasi!
      Sä oot mahtava! Ihailen kaikkia, jotka alkavat liikkua, oli laji mikä tahansa. Mutta oot tosiaan tehnyt hienon duunin ja todella upeeta edistystä.

      Mulla taisi vähän lähteä tämä juoksuhomma tässä syksyn alussa lapasesta ja aloin tosiaan vertailla itseäni niihin ihmisiin, joita ihailen ja silloinkin ihailin. Tää keskustelu täällä blogin kommenteissa on tehnyt tosi hyvää ja avannut mun silmiä. Jatkossakin aion ihailla ja keskittyä sitten tekemään töitä niiden omien tavoitteideni kanssa. Jokaisellahan ne kuitenkin on ne omansa, kuten just myös elämäntilanteetkin.

      Kai se on just niin, että kun niitä kaikkia tunteita tulee arjessa, niin niihin kaikkiin tunteisiin kuuluu myös epävarmuutta ja kateuttakin. Ja taas tuli huomattua, että helpottaa kyllä hurjasti, kun ne tunteet saa myönnettyä itselleen ja muillekin.

      Mä toivotan sulle ihania juoksuhetkiä ja keveitä askelia!

  4. Moikka!
    Minäkin juoksen ihan vain itseäni varten,saan tuuletella päätä ja ajatuksia lenkillä. Olen nyt 4v harrastanut säännöllisesti juoksua,enkä ole vieläkään(!!!) juossut yhtään puolikasta enkä kokonaista maratonia. Enkä tiedä tulenko koskaan juoksemaankaan.
    Aika näyttää :)
    Mutta uskallan silti sanoa itseäni juoksijaksi n.3x viikossa juoksevana :D
    Nyt olen joutunut pitämään viikon tauon pienen leikkauksen takia, mieli tekisi jo kovasti lenkkipoluille.

    Hyvää viikonloppua!!!

    1. Kiitos Saia kommentistasi!
      Mähän juoksin kans vuosia maksimissaan ”vain” kymppiä. Olin kyllä ekan kerran ilmoittautunut maratonille jo vuonna 2000, mutta sitten sain keskimmäisen tyttären ja maratonpaikka jäi käyttämättä. Sitten unohdin koko homman vuosiksi ja seuraavan kerran paikka maratonille oli vuonna 2013, mutta sitten tuli juoksijan polvi enkä pystynyt juoksemaan lopulta enää kilometriäkään.
      Tää maratoninnostus kummitteli kyllä taustalla, mutta vasta tänä vuonna sain aikaiseksi ja se olikin sitten menoa :D
      Mutta siis oon sitä mieltä, ettei todellakaan tarvi juosta maratoneja eikä puolikkaita. Pääasia on, että juoksee, ja sähän juokset paljon!
      Toivottavasti toivut pian, ja pääset taas juoksemaan. Ihanaa viikonloppua!

  5. Moikka! Itsensä vertailu muihin on niin pertsiistä, mutta siihen syyllistyy melkein väkisin. Mikä siinä onkin, että kun jossain asiassa kehittyy, niin ei osaakaan vain iloita siitä vaan alkaa vertailemaan ja tuntemaan itsensä huonoksi. Itse olen vasta aloittelemassa juoksun (tai paremminkin hölkän) harjoittelua ja kaikki, jotka pystyvät juoksemaan yli 5 km ovat minun silmissäni sankareita! Joten täältä ruohonjuuritasolta katsottuna minulle on aivan yhdentekevää juokseeko joku maratonin yli vai alle 4 tunnin, pääasia, että pystyy juoksemaan!

    1. Kiitos ElinaM kommentistasi! Sanoit just niin hyvin tuon tokan lauseen, että kun jossain asiassa kehittyy, niin ei osaakaan iloita siitä vaan alkaa vertailla! Amen! Toi oli just se, mitä itsekin hain.

      Tosi hienoa, että oot alkanut juosta ja harjoitella juoksua! Ja totta varmaan toi, että ihan sama mikä aika, kunhan juoksee. Mun mielestä ylipäänsä kaikki, jotka alkavat liikkua, ovat sankareita! Oon itsekin liikunnanohjaajataustastani huolimatta kuopuksen syntymän jälkeen ollut jaksoja liikkumatta, ja tiedän, ettei se oo aina helppoa, vaikka periaatteessa haluisikin.

      Toivotan sulle ihania kilsoja ja mukavia juoksuja!

  6. Hei,

    olen löytänyt blogisi ihan vasta nimenomaan juoksuharrastuksen myötä. Tämä blogi on ihanan inhimillinen ja siksi juuri aivan älyttömän inspiroiva!

    Olen 28-vuotias nainen, liikkunut jossain muodossa koko elämäni ja juoksennellut säännöllisen epäsäännöllisesti aina yläasteikäisestä lähtien. Viime keväänä vuoden sairastelun ja liikkumattomuuden jälkeen terveyteni parantuessa päätin ilmoittautua ekalle puolikkaalleni ja alkaa harrastaa juoksua tavoitteellisesti ensimmäistä kertaa elämässäni. Noh, helmikuusta toukuuhun harjoittelin aktiivisesti, kunnes kolme päivää ennen HCR-puolikastani sairastuin influenssaan ja keuhkokuumeeseen. Sinne jäi puolikas ja sinne jäi myös koko kesän juoksutreenit kun vielä kuukauden jälkeen sairastumisesta keuhkot oli säpäleinä pelkästä porrasnoususta.

    Tänä syksynä päätin, että tämä ei jää tähän ja harjoitukset jatkuvat, nyt jopa kevättä tavoitteellisemmin. Kuitenkin olen näin lajiin uppoutumisen alussa aivan sekaisin! Olen sekaisin Instagramista, juoksufoorumista, #wannaberunner-blogeista, sykerajoista, vauhdeista, siitä millaista lihaskuntoharjoittelun tulisi juoksun ohella olla ja siis kertakaikkiaan aivan kaikesta juoksuun liittyvästä. Siinä missä aloin syksyn alussa inspiraation kaipuisena selata juoksublogeja ja instatilejä sekä ahmimaan tietoa juoksusta, alan nyt olla siinä pisteessä että vertaan itseäni kaikkiin näihin ”idoleihini” ja yhtäkkiä tuntuu, että kaikki mitä teen, on väärin. Treenaan väärin kuntosalilla, treenaan väärin juoksulenkeillä, minulla on vääränlainen sykemittari ja esteettisesti vääränlaiset urheilukamat. Ironisinta tässä on se, että pohtiessani minulle sillä hetkellä sopivaa urheilulajia kahdeksan kuukautta sitten, aloitin juoksun nimenomaan siksi, että ”se on helppoa”. Minulla oli jo riittävät juoksuvaatteet, ainoastaan lenkkarit jouduin uusimaan ja Polarin sykemittarin ostin alennuksesta. Muuta en tarvinnut. Tämä oli alkuajatus, josta olen nyt tullut kauas, kun yhtäkkiä koko laji tuntuu maailman monimutkaisimmalta asialta. Kuitenkin loppupeleissä lajia harrastaakseni on pääasia, että juoksen ja jos haluan salilla kehittää juoksuvoimaani, on pääasia että käyn salilla. Tottakai sillä, mitä teen, on merkitystä, mutta tekemisistäni on varmasti joka tapauksessa enemmän haittaa kuin hyötyä. Havahduin tähän ongelmaani, kun löysin itseni viime viikolla suorittamassa ammattijuoksijan salitreeniä ja oloni oli niin epäonnistunut, kun tunsin, että kuntoni on vain yksinkertaisesti maailman huonoin. Olen kuitenkin käynyt salilla useita vuosia ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun tunsin, että olen ihan surkea. Ihmekös tuo, kun tekee ohjelmaa, joka on itselle aivan liian haastava.

    Olin alussa niin innostunut tästä uudesta harrastuksestani, ja siitä, että päätin juosta ekan puolikkaani ensi keväänä Berliinissä. Yhtäkkiä oma tavoitteeni ja samalla unelmani tuntuu mitättömältä, kun löydän itseni vertaamasta itseäni muihin. Yhtäkkiä puolikas tuntuu perus sunnuntailenkiltä, joka pitäisi pystyä vetämään alle kahden tunnin ilman pitkällistä harjoittelua ja ainoa varteenotettava matka tuntuu vasta alkavan maratonista.

    Huh! Kiitos ajatuksistasi, on helpottavaa kuulla, etten ole ainoa tähän mystiseen ”juoksijaskeneen” pyrkivä, joka kokee itsensä auttamattomasti muita huonommaksi.

    1. Kiitos Annariina hienosta kommentistasi ja kauniista sanoista! Tosi hienoa, että oot alkanut juosta!
      Mä jotenkin koin suurta helpotusta tätä lukiessani, sillä jotenkin on ihana kuulla, ettei ole ainoa. Pystyin nimittäin samastumaan hyvin moneen kohtaan mistä kirjoitit, ja mulle tuli ajatus, että mä ja sä ollaan nyt tehty tästä harrastuksesta liian vaikeeta :)

      Kuten itsekin jo ajattelin, niin toki jatkan juoksublogien lukemista, kirjojen lukemista ja Instagramissa surffailua, mutta pitää pitää se oma kuuppa kylmänä ja miettiä just niitä syitä, miksi itse juoksee. Silti voi samalla ihailla jotain ultrajuoksijaa tai ketä tahansa, mutta kun muistaa, että se tyyppi juoksee omista syistään, sillä on omanlaisensa elämäntilanne ja omat tavoitteet, niin jo helpottaa.
      Toisaalta taas just toi innostus voi olla se, että hamuaa koko ajan lisää tietoa ja sitten just löytää itsensä tekemästä jotain vielä ihan liian haastavia juttuja. Ehkä just itselläkin se, että laitan nyt vähän jäitä hattuun ja unohdan sen kaikki mulle heti tänne nyt -homman varmasti rauhoittaa koko harrastamista, eikä vie sitä iloa pois, koska jos tekee liian kovia treenejä, niin eihän niitä kauaa jaksa ilolla painaa.

      Tosi kiva, että oot löytänyt tiesi tänne mun blogiin, tervetuloa! Ja ihanaa viikonloppua sekä keveitä, nautinnollisia kilsoja!

  7. Mä kadehdin kyllä nyt sun laihtumista ja urheilullisuutta ja itsesi hoitoa”. Näissä asioissa olen näemmä nyt epäonnistuja ja kärsin!
    Tämän nyt tietty sanoin lainausmerkeissä. Ihan hyväntahtoista kateutta. Jollai tavalla tajuan, että saattaisin minäkin kyetä, mutta en nyt vaan kykene.
    Tarvitsen PUUSKAN ja motivaation. Inholla ei saa mitään aikaan.

    1. Kiitos P kommentista! Mutta sähän oot itsekin tehnyt aiemmin elämänmuutosta ja onnistunut siinä! Ainakin sellainen kuva mulla on. Ja jos minä pystyn, niin kyllä pystyt sinäkin, kunhan vain aika on oikea <3
      Oot niin oikeassa siinä, ettei inholla saa mitään aikaan. Meinasin linkittää tähän yhden mun elokuisen postauksen, mutta sähän kommentoitkin siihen.
      Älä mieti sitä, mistä haluat eroon, vaan mitä kohti haluat mennä! Se toimii usein paljon paremmin.
      Lähetän sulle paljon lämpimiä ajatuksia <3

  8. Kyllä mä usein vertaan itseäni muihin ja joskus hyvinkin negatiivisella tavalla (senhän voi tehdä myös positiivisesti; hei, mä oon parempi kuin toi). Uskon, että kyse on aika syvällä olevasta yleisinhimillisestä piirteestä, josta ei edes voi päästä eroon. Mutta se, miten sen vertaamisen kanssa oppii elämään ja jääkö sitä märehtimään, on taito, jota voi harjoitella.

    Kävin tässä yhtenä päivänä 10-vuotiaan kanssa keskustelun. Hän kysyi multa ”äiti, tiedätkö sen tunteen kun mokaa ja sen jälkeen nolottaa ihan kauheasti?” Vastasin epäröimättä, että ”joo, tiedän kyllä”, koska kaikkihan me se tunne tiedetään. Mokaamisen pelko ja mokaaminen ovat just tuota itsensä muihin vertaamista. No, lapsi pyysi sitten mua kertomaan, milloin mulle on viimeksi käynyt niin. Hetken miettimisen jälkeen tajusin, että en muista! En muista yhtäkään semmoista tilannetta, vaikka olen ihan satavarma, että niitä on elämässäni ollut vaikka kuinka monta. Ihmettelin asiaa ääneen, johon lapsi pohdiskeli, että ”ehkä sä vaan olet oppinut unohtamaan ne tilanteet, sehän olisi just järkevää, että ne jättää taakseen ja katsoo eteenpäin”. Jösses noi lapset voi olla fiksuja! Näinhän se on ja näinhän minäkin olen tainnut oppia tekemään. Tuntui ihan mahtavalta tajuta tämä ja vielä mahtavampaa tietenkin oli se, että oma lapseni tajusi näin tärkeän asian jo tuon ikäisenä. Toivottavasti hän oppii myös tekemään näin.

    Mahtavaa viikonloppua Jenny ja hyviä juoksuja <3

    1. Kiitos Emma kommentistasi! Mua naurattaa täällä, koska en oo jotenkin ees ajatellut, että myös toisinpäin voi verrata eli niin, että hei vitsi mä oon parempi kun toi :D Mutta tottahan sekin on!

      Mä oon käynyt tätä asiaa kovasti läpi tässä viime muutoksen vuosina ja olen oppinut iloitsemaan toisten saavutuksista ja ajattelen, että jaettu ilo on paras ilo, joten tää ihmeellinen vertailukohtaus tuli vähän yllättävänä itsellenikin. Oikeasti olen ja yhä vieläkin koko ajan ihailen tosi monia ihmisiä ja saan heiltä myös hurjasti inspiraatiota. Esimerkiksi mä ihailen sua just nyt siinä, että sä jatkoit kirjoittamista, kun se kerran alkoi sua poltella.

      Sulla on tosi viisas lapsi ja samaa mieltä oon, lasten suusta kuulee ihan helmiä totuuksia, joista me aikuiset voidaan oppia paljonkin!
      Mäkin aloin miettiä tota mokaamista ja oon mokannut monet kerrat vaikka millä tavalla, mutta useimmiten ne mokat ovat saaneet mut sisuuntumaan ja yrittämään seuraavalla kerralla vielä enemmän! Yks hyvä esimerkki oli mokasta, kun pari vuotta sitten jäädyin ihan totaalisesti radiossa suorassa lähetyksessä ja kadotin mun ruotsinkielentaitoni hetkellisesti kokonaan. No, se toinen puolisko meni paremmin, mutta sen sijaan, että olisin ajatellut, että en ikinä enää, vastasin kyllä kiitos, kun sama toimittaja kysyi mua myöhemmin uuteen haastattelluun eri aiheesta. Ja minähän menin ja näytin, että pystyn ja niin vain kaikki meni paremmin ja itselle jäi hyvä mieli, että mokasta huolimatta mähän osaan aika hyvin :)

      Kivaa viikonloppua sullekin! Tuun viikonloppuna taas kurkkimaan uusia postauksia <3

  9. Tuttuja ajatuksia ja fiiliksiä Jenny! Luulen, että aika moni instaileva-juoksija on käynyt läpi näitä, ainakin mä olen ja välillä ne nousee pintaan edelleen..Insta on hyvä inspikseen, motivoitumiseen ja verkostoitumiseen, mutta se on huono, jos alkaa vertailla muihin negatiivisesti. Siitä tulee vain paha mieli! Mutta just noin se menee, juoksua harrastetaan lopulta itseä varten ja oman hyvinvoinnin vuoksi! <3 Ja lopulta, mitä väliä ihan oikeasti in the end on jollain maran ja puolikkaan ajoilla? Siis onhan ne siistejä juttuja, mutta ei ne kuitenkaan ketään leimaa hyväksi tai huonoksi ihmiseksi. Mä ainakin ihailen sua ihan mielettömästi jo nyt juoksijana! Sun innostus ja motivaatio on niin ihailtavaa! <3 Tsemppiä!

    1. Kiitos Karkki kommentistasi ja kauniista sanoista! Ihana kuulla, että myös sunlaiset pro:t käy tällaisia läpi! Insta on just tuota, mitä sä ja Janna kirjoititte! Pääosin tosi hyvä, mutta jos on heikko päivä ja alkaa vertailla, niin tosi huono, koska aina löytyy itseä parempia monessa asiassa ja se on normaalisti ihan ookoo :)

      Sitä mäkin oon ajatellut, että mitä väliä millään ajoilla, toki niiden tavoittelu motivoi ja on ollut mahtavaa tehdä erilaista juoksutreeniä, mutta lopulta sinne marallekin mä menen juoksemisen ilosta ja nautinnosta ja tietty vähän myös voittamaan itseäni, mutta silti on ihan sama, mikä se aika on.

      Ihanaa viikonloppua! <3

  10. Yksi Instan ”wannaberunner” täällä hei. ;) Vaikka mäkin tuota # käytän (lähinnä vitsinä), niin kyllä mä väitän, että voin kutsua itseäni juoksijaksi. En ehkä ole maratoonari, ultrajuoksija tai sellainen tyyppi, joka juoksee vähintään 100km viikossa, mutta mä juoksen säännöllisesti. Ja siksi mä katson ainakin oikeudekseni kutsua itseäni juoksijaksi.

    Pakko myöntää että, ihan samoja ajatuksia olen minäkin käynyt välillä läpi. Instahan on suoraan sanottuna ihan järkyttävä paikka jos haluaa velloa jostain syystä oikein syvällä noissa ”kaikki muut on parempia kuin minä” ajatuksissa. Ja mulla ainakin on niitä huonoja juoksuja siinä missä hyviäkin. Ja noiden huonojen jälkeen varsinkin tuntuu siltä, että kaikille muille juokseminen on helppoa, tekniikka on hallussa, ne vetää aamulla ennen töihin menoa vähintään puolikkaan jne. Sitten taas palaan maan pinnalle ja muistan, että mä aloitin juoksemisen taas aktiivisemmin maaliskuussa, mulla on kaksi pientä lasta, mies, pari koiraa, työ ja muukin elämä. En mä edes ehtisi ja mikä parasta ei mun edes tarvitse. Mulle on nyt tärkeää, että mulla on oma tavoite ja menen sitä kohden. Uusi unelma/tavoite on asetettu ensi vuodelle ja sitä kohden mennään kun saadaan ensin toivottavasti tuo ensimmäinen tavoite plakkariin lauantaina. ;)

    Ja hei, sinä olet ollut useasti mun idoli ja esikuva juoksussa. Myönnän, että välillä olen verrannutkin ajatuksissani itseäni suhun, mutta pääasiassa olet antanut mulle motivaatiota ja voimaa mennä omia unelmia kohden. Sä olet esimerkilläsi näyttänyt, että kannattaa mennä rohkeasti kohti unelmia vaikka ne tuntuisi vähän hulluiltakin. Ilman sua mä tuskin olisin menossa lauantaina jo maratonille näin lyhyen harjoittelun jälkeen. Joten kiitos! Meni syteen tai saveen, olen ainakin yrittänyt. :)

    Tämä sun lause kiteytti mun mielestä olennaisen. <3

    "Minä juoksen lopulta vain itseäni, hyvinvointiani, terveyttäni ja pääkoppaani varten. Ja olen kiitollinen siitä, että se on minulle mahdollista."

    https://hyvaahappeablog.wordpress.com/

    1. Kiitos Janna kommentistasi ja kauniista sanoista!
      Ihana kuulla, että muutkin! Ja mä haluan sanoa samat sanat sulle, oon saanut sulta ihan hurjasti inspiraatiota! Oon niin hengessä mukana sun huomisessa kisassa!

      Pakko oli kirjoittaa tästä aiheesta, kun tää tuli jotenkin yllätyksenä itsellekin. Että aloinkin yhtäkkiä vertailla itseäni heihin, joita olen niin kovasti ihaillut ja joilta olin saanut inspiraatiota. Ihan itse asetin itselleni paineita, että mun pitäis olla jotenkin parempi ja vielä just tosi nopeassa ajassa.

      Onneksi tätä funtsittuani sain palautettua itseni maan pinnalle ja just mietittyä, miksi ees juoksen. Koska se on hauskaa, nautin siitä, se tuo hyvää oloa, on hyvää nollausta. Ja silti voin kehittyä, oppia lisää ja tulla paremmaksi, mutta ei muiden takia tai siks, että koen, että on pakko, vaan koska haluan.

      Ihanaa ja jännää viikonloppua sulle! <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *