Heinäkuun juoksukuulumisia

Heinäkuussa juoksin 104 kilometriä, mikä oli aika samat kilsat kuin kesäkuussa. Tosin aloin käyttää kilsoja laskevaa Sportstracker-appsia vasta Tukholman maratonin jälkeen kuun puolivälissä. Juoksen nykyään useimmiten ilman kelloa, koska huomasin, että jos juoksen kellon kanssa, kyttään jatkuvasti kilometrejä. Sykettä minun ei tarvitse enää tarkkailla, kuten tammikuussa, kun aloin juosta tauon jälkeen. Tunnistan hengityksestäni, millaista vauhtia juoksen milloinkin, milloin voin koventaa tahtia ja milloin kannattaa hidastaa. Ja kun kilsat mittaakin puhelimen Sportstracker, yllätyn usein positiivisesti, koska en katso niitä useinkaan juoksun aikana. Jälkikäteen tykkään kyllä hifistellä kilometrien, keskivauhdin ja sykkeiden parissa.

Kuvien välissä on 12 kuukautta ja 11 kiloa. Housut on muuten samat, mutta ne eivät enää purista ja hierrä, kuten vuosi sitten!

Mietin jo ennen Tukholmaa, että sujui ensimmäinen maratonini huonosti tai hyvin, osallistun 12.8. järkättävälle Helsinki City Marathonille. Kun sitten selvisin Tukholmassa maaliin ilman mitään vammoja ja vähäiseen juoksuharjoitteluun nähden kohtuullisessa ajassa (5:09:52) siinä huumassa mietin, että totta kai osallistun HCM:äänkin. Ja mietinpä myös, että tässähän on aikaa yli kaksi kuukautta, ehdin hyvin juosta useamman pitkän lenkin. No niin siinä kävi, että vajaan kolmen tunnin ja reilun 25 kilometrin viime viikolla juostu lenkki jäänee ainoaksi pitkäksi. Mutta se ei haittaa, sillä se sujui niin kevyesti, että itseluottamus puolentoista viikon päästä olevaa elämäni toista maratonia ajatellen kasvoi hurjasti. Ilmoitin osallistumisen yhteydessä tavoiteajakseni 4:50 ja jos kaikki menee hyvin, voi olla, että nipistän aikaa vielä tuostakin. Joka tapauksessa uskon, että alitan viiden tunnin suhteellisen leppoisasti. Ja aika ei ole tärkein, vaan se, että saavun maaliin hyväkuntoisena ja ilman vaivoja.

Nyt, kun olen juossut taas enemmän, olen tehnyt seuraavia huomioita:

  • Juoksemaan oppii juoksemalla. Vaikka juoksu tuntuisi ensimmäisten kuukausien aikana olevan jostain ihan syvältä ja olo juostessa on kuin norsulla posliinikaupassa, se menee ohi. Kun vain sitkeästi malttaa juosta, askel alkaa keventyä ja juoksu tuntua mukavalta. Itse olen nyt tauon jälkeen tosiaan juossut tammikuusta lähtien, tosin kesäkuusta lähtien enemmän lenkkejä. Nyt vasta juokseminen tuntuu useimmiten hyvältä ja sujuvalta. Siis useimmiten, ei aina.
  • Lyhyen tai pitkän juoksutauon jälkeen ei tarvitse juosta maratonia, ei puolikasta, ei edes kymppiä eikä vitosta. Vaikka ensimmäiset kymmenen lenkkiä eivät yleensäkään tauon jälkeen tuntuisi mitenkään mahtavilta, saattaa kärsimys juoksulenkillä johtua siitä, että juoksee kuntotasoon ja juoksuhistoriaan nähden heti alussa turhan pitkän matkaa tai liian kovaa vauhtia. Aloittaa voi vaikka kilometrillä! Aloittaa voi myös niin, että juoksee minuutin, kävelee minuutin ja vuorottelee näitä. Aloittaa voi myös niin, että juoksee yhden lyhtytolpan välin  ja kävelee kaksi tolpanväliä ja sitten taas juoksee yhden. Kukaan ei vaadi meiltä mitään, paitsi joskus joku sisäinen marmattaja, jonka mielestä vasta kymppi on kunnon lenkki. Pah, sanon minä.
  • Juoksulenkit, kuten muutkin treenit kannattaa aikatauluttaa kalenteriin. Itse katson aina sunnuntaisin kalenterista seuraavan viikon liikunnan mentävät kolot. Se, että säännöllinen urheileminen onnistuu, vaatii hieman tasapainottelua juoksevan puolison kanssa ja perheen aikataulujen tsekkailuja, mutta liikkuminen onnistuu, kun sen laittaa onnistumaan.
  • Juosta voi vaikka 10 tai 20 minuuttia, jos enempää aikaa ei ole. Jokainen askel lasketaan ja jokainen metri on parempi kuin ei metrejä ollenkaan. Itse olen alkanut juosta myös tavallista lyhyempiä lenkkejä (4-5 K) silloin, kun aikaa on naftisti, päivällä syöty pizza hölskyy vatsassa tai juoksu vain ei kuljekaan.
  • Juoksulenkit ovat erilaisia. Niitä on hyviä ja huonoja, ihan kuten muitakin hetkiä elämässä. Huonosta lenkistä ei kannata masentua, viimeistään ylihuomenna on uuden lenkin aika.
  • Juokseminen vaatii alussa kärsivällisyyttä. Kun vain malttaa kerryttää askelia, ei voi olla huomaamatta sitä, miten juoksu alkaa sujua. Ja se vasta motivoi ja palkitsee, voin kertoa.

Aika heppoisilla eväillä meikäläinen siis lähtee kohti elämänsä toista maratonia. Mutta pakko sanoa, että eilen vilpittömästi ihmettelin, millä eväillä sen ekan maratonini juoksin, nyt kun olen juossut kuitenkin kahdessa kuukaudessa enemmän kuin tammi-toukokuussa yhteensä! Mitään paineita en aio ottaa, mara menee juuri niin kuin menee ja se riittää. Toki toivon, että hyvin!

Onko muita juoksijoita linjoilla?

Mahtavaa alkanutta viikkoa,

Jenny

Seuraa Instagramissa

Seuraa Facebookissa

12 comments

  1. Lasken itseni juoksijaksi, vaikka taukoa on useampi vuosi (synnytys, leikkauksia. Aloittaminen aina vaikeaa): kävin männä päivänä 9- ja 11-vuotiaiden lasteni kanssa 40min mittaisella lenkillä. 3min hölkkää, 1min kävelyä. Olo oli sen jälkeen niiiin huippu!! En olekaan niin rapakunnossa kuin kuvittelen olevani! Jee!! Siihen päälle uinti järvessä ja sauna. Täydellistä!
    Ja todellakin: kilometrien määrällä ei ole merkitystä. Vaan sillä, että lähtee sinne lenkille :)

    Hienoa, Jenny, kuinka olet saanut energisemmän ja kevyemmän fiiliksen! Olen iloinen puolestasi!
    Itsekin huomaan, että säästöliekki alkaa pikkuhiljaa olla ohitettu. Kauan siinä menikin. Pieniä muutoksia huomaan itsessäni ja kiitän niistä kehoani.

    Upeaa elokuuta ja mukavaa maratoonia <3

    1. Kiitos Susanna kommentistasi! Ihanaa liikunnan iloa, joka välittyi minullekin sanoistasi! Hienoa, että olet saanut lenkkeilyn jälleen käyntiin! Siitä se lähtee, ja kun on pohjaa, niin kunto alkaa nousta ihan kohisten.
      Kiitos myös toivotuksista. Kiinnitin erityisesti huomiota tuohon mukava-sanaan. Nimenomaan aion juosta niin, että juoksu tuntuisi mukavalta, en verenmaku suussa. Tavoite on tulla maaliin ilman vammoja tai vaivoja. Tavoite on myös nauttia juoksusta!
      Mahtavaa uutta viikkoa sulle ja perheellesi <3

  2. Löysin blogisi noin pari kuukautta sitten. Hieman ehkä itku silmässä luin tekstejäsi, sait välittymään teksteistä sen saman elämän kipinän
    ja palon joka itsessä -ja varmaan kaikissa- on mutta joka on hautautunut ainaisen arkirallin ja suorittamisen alle.
    Aloin pohtimaan omaa elämääni, niitä unelmia ja sen hetkistä huonoa oloa. Olen synnyttänyt vuosi sitten ja raskaudesta jäljelle jääneet
    10 kiloa, huonosta ruokarytmistä ja vähistä unista johtunut henkinen huono olo painoi mieltä.
    Ja kun äiti voi huonosti niin sehän heijastuu perheeseen ja lähipiiriin.

    Olen palkannut pt:n, ruokarytmi on kääntynyt täysin päälaelleen ja liikunta on NIIIN mahtavaa ja vapauttavaa.
    Polttelee päivittäin päästä juoksupolulle ja salille.
    100 varmasti uskaltaisin sanoa, että tämä muutos lähti siitä päivästä kun eksyin blogiisi. Ehkä se olisi tullut jossain vaiheessa myöhemminkin
    mutta pakolla..ja sillä pakollahan ei saa mitään hyvää aikaiseksi :D
    Kiitos blogistasi, olet mahtavan elämän makuinen muikkeli niin kuin meillä päin sanotaan!

    1. No hei vähänkö mahtava kuulla, kiitos Nanna kommentistasi!
      Ja muikkelipa hyvinkin, käytän itse nimittäin samaa sanaa, vaikken teiltäpäin olekaan :D

      Tunnistan tuon arkirallin alle hautautumisen. Olen sieltä taas nyt onnistunut kaivautumaan ylös, mutta syvällä on tullut käytyä. Sulla on vielä noin pieni lapsikin, ja usein pienet lapset herättävät ja vaativat jatkuvaa huomiota, joten en ihmettele. Meillä alkaa olla jo isompia tytteleitä, joten siinä mielessä mulla on monin tavoin helpompi vaihe nyt kuin pikkulapsen äitinä.
      Oon kyllä samaa mieltä, omaan hyvinvointiin panostaminen kannattaa ja siitä hyötyy ihan koko perhe. Mutta jos kiristää hermoa, niin ei silti kannata olla itselleen ankara. Armollisuus on se, mikä tässä elämässä helposti unohtuu. Ja tiukilla hetkillä kannattaa muistaa, ettei mikään kestä ikuisesti. Mä niin muistan sen valvomisen, miten sattuu syömisen ja liikkumattomuuden. Olen ollut siellä myös. Ja nyt haluan kannustaa, että sieltä on mahdollista nousta. Ja onneksi ne lapsukaisetkin alkavat jossain vaiheessa nukkua!

      Mutta ootpa todella pistänyt todella tuulemaan vuoden ikäisen vauvelin vanhempana, nostan sulle hattua!
      Ja se, kun elämänmuutos alkaa antaa sitä virtaa, niin sitähän on ihan ihmeissään. Että tällaista tää voi olla, en muistanutkaan!
      Saat olla itsestäsi tosi ylpeä! Ihania treenejä ja paljon hyvin nukuttuja öitä 

  3. Ei todellakaan juoksija😄. Kun näitä sun blogeja seuraa ja näkee ihania kuvia alkaa vanha juoksija nostaa päätään. Mitä jos … lähtisin mittailemaan niitä tolpan välejä🏃.
    Kivaa viikon jatkoa, elokuuta ja kuutamoita🌝.

    1. Kiitos Kirsi kommentistasi! Ties vaikka löydät itsesi juoksentelemasta vielä! Tolpan väli on oikein erinomainen alku. Mutta jos juoksu ei innosta tai sitä ei voi tehdä, onneksi on vaihtoehtoja!
      Kaikkea ihanaa sulle <3

  4. Sun blogi on tosi innostava! Juoksuhistoriani on hyvin rikkonainen ja taas yritän juoksukuntoa kerätä. Kymppi on pisin matka, jonka oon koskaan juossut ja välttämättä en sen pidempiä tavoittelemaan. Toistaiseksi vielä kävelypätkät on aina mukana. Nyt taas juoksu jotenkin innostaa ja lihaskuntoakin yritän joka viikko tehdä. Mulle itselle oli hyvä huomio, että lihastreeniä voi tehdä vaikka vaan 15- 20 minuuttia, eikä tarvii aina pakertaa tuntia kerrallaan ja nyt sekin on tuntunut hetkittäin jopa mukavalta. Joogaa yritän pitää myös kyydissä mukana.

    Mukavia juoksutreenejä sulle!

    1. Kiitos Heli kommentistasi, mahtava kuulla! Itsellä on sama tuon rikkonaisen juoksutaustan kanssa. Vaikka oon tosiaan juossut jo lapsena, niin on pitkiä taukoja, kun en ole juossut yhtään tai juuri ollenkaan. Siksi tää juoksun sujumaan alkaminen tuntuukin taas niin palkitsevalta ja se tulee väistämättä, kun vain juoksee! Vaikka maraton oli haaveissa jo liki 20 vuotta sitten, näin kauan kesti, että sen toteutin 

      Kymppihän on loistava matka ja itsekin juoksin pitkän aikaa maksimissaan sen verran. Se, että juoksee ja kävelee on just hyvä. Linkitän sulle tähän yhden postauksen, jos sua kiinnostaa lukea: http://blogit.kauneusjaterveys.fi/annasaivosalmi/juoksun-aloittaminen-onnistuu-waldniel-menetelmalla/

      Mä, joka en koskaan ole ollut kotijumppaaja, oon nyt kesän ajan jumpannut myös kotona. Viimeksi eilen tein 24 minuutin kuntopiirin, 6 liikettä, minuutti per liike, 4 kierrosta putkeen. Kyllä hiki virtasi ja olo virkistyi. Olen siis myös oivaltanut tuon, ettei tarvitse pakertaa tuntia kerralla. Itse asiassa olen tajunnut senkin, että jo 10 minuuttia on tosi hyvä, parempi kuin ei liikettä ollenkaan!

      Ihania treenejä sulle!

      1. Kiitos paljon tuosta linkistä. Olikin kiinnostava. Pistän itselle muistiin!

  5. Joskus menee monta vuotta että juokseminen alkaa sinua – ja sekin on Ok! :) Mä juoksen kans nykyään tosi pieniä lenkkejä juuri silloin kun sattuu sopimaan ja tekemään mieli. Ja kuinka ollakaan, yhä useammin sitä nykyään tekee mieli :) eilen tapahtui jotain ihan ihmeellistä: löysin itseltäni pohjelihaksen!

    Tässä kommentissa nyt ei ollut mitään järkeä, mutta menit kysymään onko muita juoksijoita linjoilla niin on kai. Sain tästä tekstistä jotenkin vihdoin sen ymmärryksen että mun päälaji on nykyään juoksu (vaikka onkin hidasta ja lyhyttä) ja että se on Ok! Kiitos ihanista teksteistä, sulla on ollut tosi hyviä juttuja, erityisesti viime aikoina!

    1. Aaargh mitä typoja ja logiikan puutetta. Pitkän lenkin pehmentäneet aivot ja kännykän autocorrect…:) sinua = sujua.

    2. Kiitos Valeäiti kommentistasi! Joo, ymmärsin kyllä tuon ekan lauseen :) Mä oon juossut jo lapsesta, mutta silti taukojen jälkeen on aina yhtä vaikea aloittaa ja kuopuksen, 6, syntymän jälkeen vallalla on ollut melkoinen viha-rakkaussuhde. Nyt vasta alkaa tuntua siltä, että juokseminen on ihanaa (useimmiten, ei aina). Mutta toi just palkitsee, kun huomaa, että haluaa juosta! Ei tartte enää niinkään pakottaa itseä lenkkipolulle, sillä pakko on huono motivaattori, vaikka alussa välillä ihan toimivakin.

      Onnea pohjelihaksen löytämisestä! :D Tosta tuli mieleen, että oon jotenkin suunnitelmallisesti unohtanut venytellä pohkeet lenkkien jälkeen! Olin siis tainnut unohtaa niiden olemassaolon, vaikka muuten alakehoa on tullut venyteltyä.

      Munkin pää laji taitaa olla nyt juoksu. Vielä kun sais itsensä salille edes kerran viikossa! Mutta kotona olen alkanut jumpata, ja se on varsinainen ihme. Lyhyitä kuntopiirejä, mutta silti.

      Kiitos kauniista sanoista! Teidän taloprojekti on älyttömän innostava, vaikka koskaan tuskin tulen itse rakennuttamaan taloa. Kivaa päivää!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *