Recent Posts

juoksukouluja helsingissä – kun sivutyö ei tunnu työltä

juoksukouluja helsingissä – kun sivutyö ei tunnu työltä

Taas vedetään juoksukouluja Helsingissä! Neljä viikkoa takana vuoden 2020 juoksukoulukautta, enkä voinut olla taas tämän viikon aamuna ihastelematta sitä, kuinka mahtavaa ryhmien vetäminen on. Sivutyöni ei tunnu työltä ollenkaan, vaan tunnen itseni etuoikeutetuksi, kun saan ohjata juoksukouluja Helsingissä. Tiedän, tämä lienee kuherruskuukautta, mutta muun liikunnanohjaamisen 

Kasvisruoan tekeminen ei ollutkaan vaikeaa

Kasvisruoan tekeminen ei ollutkaan vaikeaa

Joskus viime syksynä aloin aika ajoin pohtia, että sen iänikuisen pasta bolognesen (lempiruokani!) ja kana-aurajuustopastan (toinen lempiruokani!) lisäksi voisi keksiä syötäväksi kasvisvoittoisempia ruokia. Joulun aikaan tuli tuijotettua Netflixiä ja katsottua muun muassa dokumentit The Game Changers, Forks over knives ja What the Health. Niiden jälkeen 

Toisina aamuina herää ja ymmärtää, että elämä on lahja

Toisina aamuina herää ja ymmärtää, että elämä on lahja

Toisina aamuina sitä vain herää (ihan kirjaimellisestikin) ja tajuaa, miten onnekas on, että saa olla olemassa, että elämä on lahja. Tänään oli sellainen aamu, kun heräsin ennen puolta kuutta ja kuulin, kun mösjöö jo keitteli kahvia, jonka olin ladannut edellisiltana valmiiksi. Ei haitannut hieman kevyesti nukuttu yö, koska nuhainen 9-vuotias oli kömpinyt väliimme ja pienet uniset jalat (tai eivät enää niin kovin pienetkään) löytyivät pitkin yötä itseni päältä. Ensimmäinen ajatus silmäni avattua oli, että ihanaa, että taas on uusi päivä edessä, vaikka en edes heti muistanut, että on perjantai ja työpäivän jälkeen edessä on ihan kokonaan vapaa viikonloppu.

Onnellisuus koostuu pienistä asioista

Onnellisuuteen ei tarvita paljoa. Tai sanotaan mieluummin näin, että se on jo paljon, kun saa herätä omassa rauhassa, saa tuntea olonsa turvalliseksi, aamukahvi odottaa, hanasta tulee vettä ja on varaa ostaa vessapaperia ja bussilippu. Elämä on maagista.

Voi entistä minua

Hieman huvittuneena mietin aikoja, kun en nähnyt niitä pieniä tavallisia asioita isoina, joita ne jo pitkään ovat mielestäni olleet. Sitä piti niin monia juttuja itsestäänselvyytenä eikä osannut arvostaa kaikkea tätä, mitä nykyään arvostan suuresti. Kyllä sitä on ollut sokea tai ehkä vain ymmärtämätön. Mutta onneksi elämä on auttanut itseäni tässä ja toisinaan kovakouraisestikin ravistellut, jotta näkisin kaiken tämän arjen maagisuuden ja merkittävyyden. Näen sen jollain tavalla jokaisessa päivässä.

Mutta kiitollinen voi olla myös entisestä itsestään ja omasta kasvusta. Itse asiassa tänään fiilistelin vielä lisää ja ymmärsin, että olen kiitollinen myös kaikista niistä tunteista, jotka elämässä nykyään vain harvoin ovat läsnä, jos ollenkaan: raivosta, epätoivosta, pettymyksestä, itsesäälistä, toivottomuudesta. Olen kiitolllinen itselleni että olen ottanut nekin tunteet vastaan ja oppinut niistä, antanut itseni kasvaa. Ilman noita tunteita tuskin ymmärtäisin niin paljon kuin nyt ymmärrän. Ja silti tuntuu, että olen vasta puolimatkassa.

Ihanaa perjantaita! Voi hyvin.

Jenny 

Sydän on tullut alle jäädäkseen, saa tykätä!

Tule Instagramiin!

Tule Facebookiin!

Lue myös nämä:

Huomioi arjen kuormitus liikunnassa ja aktiivisuudessa

Neljä kuukautta elämäni kolmanteen ultramatkaan

Arjen ei pitäisi olla selviytymistä

arjen kuormitus on huomioitava liikunnassa ja aktiivisuudessa

arjen kuormitus on huomioitava liikunnassa ja aktiivisuudessa

Arjen kuormitus on syytä huomioida myös liikunnassa ja muussa aktiivisuudessa. Eräänä päivänä etätöissä tuli katseltua lounaan syönnin lomassa Instagramista (tiedän, lounas pitäisi pitää rauhoitettuna alueena) suurin piirtein ikäisiäni tyyppejä, jotka urheilevat tavoitteellisesti ja myös ovat todella kovassa kunnossa. He tekevät kiinnostavia, innostavia ja pitkiäkin treenejä 

Arkiviikon parhaat

Arkiviikon parhaat

Eilen en voinut huokaista kuin että olipa mahtava viikko. Ja koska elämään kuuluvat kaikki tunteet, myös tämä mahtava viikko on sisältänyt monenlaisia tunteita aina harmituksesta epätoivoon ja ilosta hysteriaan. Maanantai En enää meinaa muistaa mitä maanantaina tapahtui, koska siihen tuntuu olevan niin pitkä aika! Kävin 

Arjen ei pitäisi olla selviytymistä

Arjen ei pitäisi olla selviytymistä

Arki rullaa ja loman jälkeinen elämä alkaa olla balanssissa. Sopivasti töitä, urheilua ja kotona hengailua. Iltaisin sänkyyn puoli ysin, ysin aikaan ja unta kaaliin puoli kympiltä. Kirjan lukemista ja kanin rapsuttelua. Kotihommia ja kauppareissuja. Juoksukoulujen ohjaamista. Ulkoilua perheen kanssa. Lapsen kuskaamista harrastuksiin. Imuroimista ja pyykinpesua. Somejuttuja. Roskien viemistä. Tasapaksua arkea, sitä, mitä rakastan. Hyvä, sillä arjen ei pitäisi olla selviytymistä.

Monella meistä elämä on kuitenkin tasapainottelua, ollut ehkä jo pitkään. Mutta yhä enemmän korviini kantautuu myös viestejä siitä, että moni tiedostaa arjen hektisyyden ja ainakin yrittää lakata suorittamasta elämää. On oikeasti tosi hienoa kuulla kuinka kiinnitetään huomiota arjessa kuormituksen ja levon sopivaan balanssiin. Itsellänikin se on asia, joka on mielessä oikeastaan päivittäin. Eikä minullekaan enää naureskella aikaisista nukkumaanmenoista, vaan enemmänkin kuulen sitä, kuinka moni muukin yrittää saada riittävästi unta.

Eikä monia kuormita pelkästään työ, vaan kaikki se arkirumbakin siinä ohella. Tekemistä on hirveästi, ja kaikki on meidän saatavilla. Infoa tulee joka tuutista ja halu pysyä mukana menossa on kova. Pitää muistaa paljon asioita, ja tehdä vielä enemmän. Omia asioita töissä ja kotona, perheen asioita, lasten asioita. Harrastuksia, koulujuttuja, kaverisynttäreitä, hammaslääkäreitä, influenssarokotuksia, retkipäiviä ja koripalloleirejä.

Välillä tuntuu, että taakan alta ei voi mitenkään selvitä. Varsinkin, jos itse hoitaa kaiken yksin. Totumme kaikkeen. Myös siihen, että perusarki tuntuu selviytymiseltä. Sen ei kuitenkaan kuuluisi tuntua siltä, vaan olla asia, jota voi oikeasti rakastaa.

Mutta.

Olon voi tuntea paremmaksi heti siinä hetkessä. Ja vasta kun mieli on kirkas eikä olo ole alakuloinen ja apea, voi miettiä ja oikeasti ymmärtää, mitä voi vähentää ja mitä sellaista ehkä lisätä, mistä saa energiaa.

Itseä auttaa suuresti kaiken keskellä se, kun muistan pysähtyä ja hengittää. Tietoisesti syvään: sisään – ulos – sisään – ulos. Menen joogamatolle ja teen, kuten opettaja käskee. Kävelen merenrantaan katsomaan aaltoja. Juoksen metsässä. Tai juoksen niin kovaa kuin pääsen. Katson ulos ikkunasta. Rapsuttelen kania. Annan jonkun halata. Halaan jotakuta itse. Sanon jotain ystävällistä jollekulle. Makaan lattialla ja nostan jalat ylös seinää vasten. Asioita, jotka eivät maksa mitään (paitsi jooga).

Vaikka tuntuu, että arki vie mukanaan ja välillä upottaa, niin oikeasti ratkaisu on siinä hetkessä. Muistetaan hengittää. Mennään joogamatolle. Kävellään merenrantaan. Juostaan metsässä. Juostaan, niin kovaa kuin päästään. Katsotaan ulos ikkunasta. Rapsutellaan kania (tai vastaan tulevaa koiraa.) Annetaan jonkun halata. Halataan itse. Sanotaan jotain ystävällistä. Maataan lattialla ja nostetaan jalat ylös seinää vasten.

Ihanaa keskiviikkoa! Voi hyvin.

Jenny 

Sydän on tullut alle jäädäkseen, saa tykätä!

Tule Instagramiin!

Tule Facebookiin!

4 kuukautta elämäni kolmanteen ultramatkaan

4 kuukautta elämäni kolmanteen ultramatkaan

Missä mennään, kun elämäni kolmanteen ultramatkaan eli Karhunkierroksen 83:lle on enää nelisen kuukautta aikaa? Kun ajattelee ensimmäistä, vuonna 2018 juoksemaani 75 kilometrin ultraintervallia Tukholman saaristossa, joka venematkat pois lukien tuli juostua aikaan 7 tuntia ja 34 minuuttia, valmistautuminen on ainakin ollut rennompaa. Tuona vuonna tosin 

polkujuoksua puerto ricossa – takaisin mäkeen myös kotona

polkujuoksua puerto ricossa – takaisin mäkeen myös kotona

Olen jo viimeiset pari vuotta haaveillut ultrakisa Trans Gran Canariasta (65 kilsan kisasta tai no OIKEASTI siitä tuplasti pidemmästä, mutta enhän kehtaa sellaista vielä tässä vaiheessa edes tunnustaa kunnolla itselleni). Nyt kun pääsin ulkoilemaan ja harrastamaan polkujuoksua Gran Canarian ja Puerto Ricon poluilla, huomasin, että 

Aina oppii jotain – myös lomalla

Aina oppii jotain – myös lomalla

Terveiset Gran Canarialta Puerto Ricosta! Aina oppii jotain – myös lomalla. Oli ihan superviisasta meiltä ottaa talviloma lähes heti joulun perään. Vaikka itselläni oli jouluna 9 päivää vapaata, en vain oikein päässyt töistä irti enkä kokenut, että olisin rentoutunut kovinkaan hyvin. Toki siihen vaikutti varmaan kaikki joulusäätö, vaikka en sitä roskiskaappia saanut siivottuakaan, mutta juuri ennen joulua olivat myös kuopuksen 9-vuotisjuhlat ja puolisoni mösjöön synttärit ja monenlaista ”ylimääräistä” tekemistä, joka tuntui vain nostattavan kierroksia niiden laskemisen sijaan.  

Nyt talvilomalla tunnelma oli kuitenkin ihan toisenlainen. Neljäntenä aamuna herätessäni en enää heti muistanut, mikä viikonpäivä oli. Minulla oli mukana läppäro, mutta en avannut sitä itseäni varten kertaakaan. Ainoan kerran, kun kone oli käytössä, oli, kun kovaan kuumeeseen sairastunut 9-vuotias katseli Netflixiä alettuaan toipua ja lentokoneessa, kun kirjoitin kotimatkalla muutaman blogipostauksen. 

Ei isoja odotuksia

En ollut luonut lomalle mitään isoja odotuksia, muuta kuin että saan viettää aikaa yhdessä perheeni (lukuun ottamatta vanhinta turkulaistunutta tytärtäni) kanssa ja käydä juoksemassa. Silti sitä kai alitajuisesti odottaa, että kaikki sujuu hyvin eikä yllätyksiä tule.

Ennen reissua olin ollut 9 päivää juoksematta, koska uudenvuodenpäivän lenkillä olin kevyesti nyrjäyttänyt nilkkani. Ensimmäisen lomalenkin jälkeen kuitenkin huomasin, että jalka oli kunnossa ja juoksimmekin sitten joka päivä noin tunnin puolentoista verran, ensin sileällä (vaan ei tasaisella) ja puolet lomasta Puerto Ricon poluilla, mikä oli parasta pitkään aikaan.

Olin sittenkin ehkä ajatellut juoksevani hieman enemmän, mutta tämän matkan tarkoitus ei kuitenkaan ollut olla Vauhtisammakon juoksukoulun juoksuleiri (tule mukaan juoksemaan kesäkuussa viikoksi Sierra Nevadaan!), vaan yhdessäolo perheen kanssa. Lisäksi kävelyä tuli monina päivinä liki 25 000 askelta lukuun ottamatta kahta päivää, jolloin kuopus oli tosi kipeä. 

Aina oppii jotain

Jokaisella reissulla oppii jotain ja tämän reissun opetus oli selkeästi se, että tilanteet elävät eikä kaikki suju aina suunnitellusti tai niin kuin odottaa. Kotona tämä on helppo hyväksyä, mutta matkalla sitä toki toivoo, että kaikki reissukaverit ja itse pysyisi esimerkiksi terveinä. Mutta kun lapsi sairastui kovaan kuumeeseen, asiaa ei auttanut vastustaa, sillä se olisi tehnyt vain kaikkien olon kurjemmaksi. Nyt on näin -asenne auttoi tässäkin. Toki minua harmitti lapsen puolesta ihan kauheasti, sillä hän oli jo pitkään ennen matkaa fiilistellyt hotellimme uima-allasta ja sitä, että aikoo vain uida ja uida. Onneksi hän ehti siellä muutaman kerran pulikoida.

Vaikka vuorottelimme mösjöön kanssa hoitovuoroista, olin mieluummin lapsen kanssa hotellihuoneessa kuin altaalla: oli vaikea nauttia olosta, kun tiesi, että toisen olo on ihan hirveä. Tyttäreltäni opin taas myös asenteesta. Vaikka kuume hipoi 40:tä, ruoka ei maistunut, oli kylmä ja kuuma eikä saanut olla kotona omassa sängyssä, hän ei valittanut kertaakaan, ei ainuttakaan kertaa. Jos itse olisin sairastunut hänen sijaansa, epäilen suuresti sitä, että olisin pystynyt olemaan valittamatta. 

Säännöllisen ruokarytmin tärkeys

Toinen asia, jonka tärkeyden huomasin, oli säännöllisen ruokarytmin tärkeys ja sen huomasin vasta, kun se uupui päivistäni. Itselleni nyt vain näyttää sopivan tuo 5 kertaa päivässä ruokailu ja koska reissussa se oli useammastakin käytännön syystä ja mukavuudenhalustakin vaikeaa, sössin ruokarytmini jo ensimmäisen päivän aikana. Siitä en niinkään ollut huolissani, että ruokavalio koostui pitkälti asioista, joita syön kotona vain herkkupäivänä (karkki ja leivokset), ehkä kerran parissa kuukaudessa (pitsa) tai uutenavuotena (sipsit), koska välillä lienee hyvä hieman järkyttää elimistöä ja antaa sille asioita, joita se ei normaalisti saa. Ja sitten kotona taas palata tavallisiin ruokailuihin ja ennen kaikkea siihen itselle sopivaan ja hyväksi havaittuun ruokarytmiin. 

Lähtöpäivänä tuntui oikeasti siltä, että oli kiva loma ja olo oli oikeasti rentoutunut syksyn aherruksesta. Vielä kuin muistelin 18-vuotiaani toteamusta, että ei edes riidelty kertaakaan, oli se aika makea kirsikka kakun päällä. 

Ihana kuitenkin oli palata kotiin ja saada rutiinit ennalleen, syödä sillä tavoin ja siinä rytmissä, mikä saa oman olon hyväksi, nukkua omassa sängyssä, treenata tutuilla kulmilla, päästä takaisin töihin ja saada taas jatkaa juoksuohjauksia Vauhtisammakon juoksukoulun kevätkauden startatessa ensi viikolla.

Borta bra men hemma bäst. 

Ihanaa sunnuntaita,

Jenny

Sydän on tullut alle jäädäkseen, saa tykätä!

Tule Instagramiin!

Tule Facebookiin!

Microblading-kulmat vuosi laiton jälkeen

Arki on nyt sitä, mistä haaveilin

Sama paino – eri kroppa 

Lepo on tehnyt tehtävänsä

Treenivuosi tammikuusta toukokuuhun

Miltä microblading-kulmat näyttävät vajaa vuosi laiton jälkeen?

Miltä microblading-kulmat näyttävät vajaa vuosi laiton jälkeen?

Huom! Tämän postauksen Microblading-kulmat on ilmaiseksi saatu palvelu. Helmikuussa vuosi sitten kävin ottamassa ensimmäistä kertaa ikinä paljon puhutut Microblading-kulmat Milena Hämäläisen luona. Se, mistä lähdettiin liikkeelle, näkyy oheisessa kuvassa ja täällä, linkissä myös kokemukset kulmien laittamisesta. Omat kulmakarvani olivat olemattomat ja vuosien saatossa vielä vaalentuneet